kotiliesi

maanantai 19. marraskuuta 2018

Oppimatka kokkikouluun

Kokkikoulun lounasruoka

Tänään kerron sinulle, kuinka päädyin opiskelemaan ravintola- ja suurtalousalalle. Kyllä, luit ja ymmärsit oikein, olen jälleen matkalla. Oppimatkalla. Tarkoituksena päätyä kokiksi.

Vaikka medianomiksi valmistuttuani vannoin, että nyt saivat tämän mamselin oppiluvut riittää, päätti kohtalo toisin. Ei auta vastaanpulikointi, kun intohimot uuden edessä taas vievät.

Jos olet seurannut Instagramtilini miniblogeja, saatat tietää, että ensimmäinen koulupäiväni oli tänään. Jännän äärellä olimme koko luokka. Siis me 17 tyyppiä jotka olimme onnistuneet pääsemään kouluun edellisviikkojen hakuprosessissa. Kansainvälisyys ja ruoka yhdisti. Koulumme sekä koulutusmuoto on vast`ikään uusittu, joten voisi sanoa, että aloitamme puhtaalta pöydältä kaikki.


Luokkahuoneet ovat erilaisia
Luovan alan koulu

Minua viehättävät aikuisopistossa värit ja muodot. Toki myös keittiötilat ja kaikki siellä olevat laitteet, joita jossakin vaiheessa pääsemme itse testaamaan ja ruokaa laittamaan. Ensimmäiset päivät menevät teoriaan, ja tutustumiseen, yksilöopetuksen suunnitteluun, sekä työtapojen opetteluun myös digipuolella.

Taukotiloissa on pingispöytä ja biljardiakin voisi pelata, tai vaikka kasipalloa, vai oliko se ysi. En nyt muista niin tarkkaan. Meidän opiskelijaryhmämme numero on kuitenkin tasan 10, ja sehän on hyvä luku se.

Ja tiedätkö mitä. Käyn koulua Prinsessatiellä, luokkahuoneemme nimi on prinsessa, ja kun eilen vaihdoin lakanoita, luki tyynyliinassani prinsessa.

Jäinkin pohtimaan, että jos ei tämä prinsessa nyt saa halumaansa toivetta toteutumaan, 35vuotta alkuperäisen toiveen jälkeen, niin ei sitten koskaan. Kyllä, minä halusin ruoka-alalle jo 16vuotiaana, pääsin kouluunkin, mutta en saanut kotoa lupaa lähteä. Ihmettelin pitkään, että Miksi?

Värikkäitä muotoja istuinpenkeissä

Emäntäkoulu jäi haaveeksi

Emäntäkoulu oli jollakin tavoin hyvä juttu 80-luvulla. Paras ystäväni halusi talouskouluun ja houkutteli minuakin sinne. Valinnaisaineeni oli ollut kotitalous, ja vaikka en kotona yhtä makkarakeittoa enempää ruokaa laittanutkaan, niin sitäkin enemmän kaverin luona.

Olimme innostuneet ns.tyttöjen illoista yläasteikäisinä ja kokoonnuimme kaveriporukalla ja nyyttikestiperiaatteella aina toistemme luokse syömään ja elokuvia katsomaan. Meitä oli parhaimmillaan yhdeksän tyttöä ja pienimmilläänkin viisi. Salaatin valmisti se, jonka kotona vierailimme. Toiset toivat mitä milloinkin. Minun tehtäväkseni lankesi usein vihannesten pilkkominen, juustolautasen tai leikkeleiden esille laittaminen. Värejä ja lautasia ihasteltiin ääneen, ja ruoka katosi tarjoiluastioilta. Ystäväni äiti kannusti minua pitämään perinnettä yllä. Ja niin minä tein.

Ravintola Kokin tilat ovat viihtyisät

Yläasteen yhteishaussa sitten hain Emäntäkouluun. Kesällä sain tietää, että olin päässyt sinne. Innostuin. Lastenhoito saisi jäädä, lähtisin Sammattiin asuntolaan ja oppisin kattamaan pöydän oikein, ja tietenkin lisää ruoanlaittoa. Äitini ei ollut samaa mieltä. Sammatti olisi liian kaukana, ja minua ei uskaltanut asuntolaan yksin päästää ties mille tielle vielä joutuisin. Selitykset eivät auttaneet, eivät, vaikka äiti itse oli alan ammattilainen.

Voin sivumennen kertoa, että jouduin monellekin epämääräiselle tielle elämäni varrella. Selvisin hengissä. Sammatin asuntolassa olisin varmasti pärjännyt vähintäänkin yhtä hyvin ellen paremminkin.

Tuolloin tietysti harmitti. Jälkeenpäin olen miettinyt, että tosiasiassa syy taisi olla se, että olin 12vuotiaana muuttanut isovanhempieni luota äitini luokse, ja hän ei halunnut minua päästää heti uudelleen lähtemään.

Valitettavasti se on vain niin että, kun itsepäisen savolaisen sitoo henkisiin kahleisiin, niin sen löytää kyllä edestään. Kun täytin 18v muutin kotoa ilmoittamatta siitä etukäteen. Vapaata ei kahlita voi. Ja minä olin nuori itsenäinen sielu jo varsin nuorena.

Nuorena aikuisena otin lähisukuun, isovanhempiani ja siskoani lukuunottamatta, etäisyyttä muutamiksi vuosiksi, kunnes avioliiton myötä tilanne parani. Eron myötä meinasivat ihmissuhteet sukuun hapantua taas, mutta saatiin vielä pelastettua. Nykyisin tapaamme muutaman kerran vuodessa, lähinnä juhla tai -merkkipäivinä.

Suku on ihan kiva juttu, ja välini ovat siihen suuntaan kunnossa. Silti koen, että minun perheeni ovat enemmän lapset ja ystävät, ja erilaiset muut yhteisöt joihin tunnen kuuluvani paremmin. Isovanhempien kuoltua suuri suku on harventunut entisestään, mutta muistot ja perinteet ovat säilyneet mielessä. Tulleet iän myötä yhä tärkeämmäksi. Koen sen vahvuutena tulevassa ammatissani.

Vuosi sitten täytin 50v. Äitini pohti ruokablogistani kuultuaan, että ehkä minun pitäisi kouluttautua alalle. Yhym. Sillä tiellä olen. Äitini tekemät jouluiset ja pääsiäisen ajan herkkupöydät valokuvin muistissa. Tosin on niistä muistijälki jäänyt jonnekin hypotalamukseenkin. Äitini toimintakyky, ja intohimo entiseen ammattiin on säilynyt, ja luovuus näkyy käden jäljessä. Hänellä on kärsivällisyyttä, mitä minulla ei aina ole ollut. Ehkä oli tarkoituksena, että kuljin oman polkuni ruoka ja ravitsemus-alalle useamman mutkan kautta. Jotta itsehillintä kasvaisi kokemuksien myötä.


Kattaus on puoli ruokaa
Oppi oli viedä ojaan

Ystäväni pääsi aikanaan talouskouluun. Hän oppi kattamaan pöydän ja taitoi ruokaniksit.

Minä opin etteivät kivikovat pikkusämpylät ole ihmislapsen syötävää. En saanut taikinaa nousemaan oikein.
Opin ettei minun piiraani näyttänyt siltä kuin kirjojen kansissa. Aina se piirakan kansikin halkeili. Opin tekemään perunamuusista liisteriä, ja tiikerikakusta rasvaa. Tarpeeksi kun laittaa niin ylihän se menee.
Opin, että kun tarpeeksi sanotaan, ettei ruoassa ole tarpeeksi makua, niin pippuria voi laittaa enemmän. Ja minähän laitoin.

Opin myös, että kun toisen ruokaa kehutaan, niin oma on jotenkin huonoa. Minä tein taikinat, ex koristeli. Opin kuinka verrataan omaa toisen omaan, ja kuinka itsetunto on kehno kaveri siinä kohtaa. Ruoskin itseäni, vaikka olisi pitänyt kiittää.

Opin paljon muutakin. Myös sen, että kun onnistun, otan siitä kaiken irti. Kuten pullataikinasta ja sokerikakkupohjasta. Keitoista, joissa ovat aidot ja tuoreet raaka-aineet. Opin, että makuja on monenlaisia. Aina ei voi tykätä. Pääasia on kuitenkin, että kehittää itseään, ja opiskelee lisää.


Juomanlaskuun vaaditaan anniskelupassi

Varhaislapsuudessa opittu oli aina mielessä, niin myös teini-iän tyttöjen illat. Menin naimisiin, suunnittelin hääni. Järjestin lasten syntymäpäiväjuhlia, Halloweenjuhlia, Joulupöytäkattauksia kristalleineen ja juhlajuomineen, oli omat ja exän pyöreät vuodet ja tupaantuliaisia, remuiltojakin sinkkumarkkinoilla ollessa. Taisinpa lopulta juhlia myös eroani.
Ideoin ja suunnittelin, välillä onnistuin jossakin uudessa, välillä sävelsin vaippaikäisen tasolla. Koristelut sai tehdä toisinaan joku muu, minun taitoni eivät siihen riittäneet. Ja opin etteivät koskaan riittäisikään. Opin, ettei mikään kelpaa. Ja opin, ettei arvostusta heru. Opin myös kyseenalaistamaan.

Opin myös, että on niitäkin joille kelpaa. Joille tekemäni maistuu. Joka nauttii siitä mitä olen saanut aikaan, ja myös sanoo sen. Ja joku syö, vaikka ei niin maistuisikaan. Oletin liikaa, ja ruoskin itseäni lisää. Lopulta en kelvannut edes itselleni. Oli käytävä kova henkinen koulu, jotta tulin sellaiseksi joka tänä päivänä olen.

Ja lopulta opin, etten usko kaikkea mitä sanotaan. Ja lopulta minä kysyin, että miksi?


Liitutaulut on historiaa
Lähiruokaa jo lapsena

Kasvoin maalla. Isovanhemmilla oli pieni maalaistalo järven rannalla, kallion päällä. Omaa metsää oli vähän ja peltoja myös. Navetassa Orvokki ja Heluna, lypsävät lehmät. Maitoa sai mukiin tissilämpimänä.

Monta kertaa vaihtui Nasupossu karsinassaan marraskuun aikaan, kun jouluun valmistauduttiin. En saanut katsoa kuinka possulle käy, mutta jälkituloksen näin ja maistoin. Myös kettu sai osansa kompostista.

Ruho roikkui kujan hirrestä, ja siitä paloiteltiin kyljykset ja potkat. Veri oli tuoreeltaan juoksutettu porsaan kurkusta, ja mummo teki heti rapeat ja ohuet veriletut. Oijoi, miten hyvää, suoraan kuumalta pannulta suuhun. Ei paljon malttanut puhaltaa.

Karjalanpaistiin tulivat sattumat sekaan, munuaiset, maksaa ja sydäntäkin. Kielestä tehtiin leikkeleen korvike ja alatoopia syötiin joulupöydässä.

Buffetpöytä

Omasta maasta tulivat perunat, mansikat, sipulit, porkkanat, punajuuret, lantut, nauriit ja kaalinpäät. Omista pensaista mustaherukka, punaherukka ja hieman oli karviaistakin. Omenapuu oli laho, taisi tehdä vain kerran muutaman omenan. Metsästä mustikat ja puolukat, sieniäkin jonkin verran. Ahven, hauki, särki ja lahna tulivat tutuiksi ruotoja myöten. Vilja kasvoi pelolla, puitiin syksyllä ja jauhettiin lähimyllyssä.

Mummo leipoi vehnäset ja ruisleivät, kalakukot ja karjalanpiirakat. Välillä kutsui siskonsa mukaan ja saatiin viinereitä ja possumunkkeja. Kuumana uunista. Vartavasten kutsuttiin syömään. Jopa mukaan taikinapalloja pyörittämään.

Verkkokalvoilleni jäi kuinka tirripaisti syntyy, kuinka pullan päälle laitettiin voita, ja kuinka paahtosuoloja paahdettiin, ruishuttua keitettiin ja vehnäsleitta letitettiin. Kuinka riisipiirakka rypytettiin ja kotikalja pullotettiin.

Jostakin sieltä se kumpusi, rakkaus perinteisiin, rakkaus ruokaan ja yhteiseen hyvään. Vieressä katsoa napitin, mussutin vastaleivottua leivänkäntyä ja kyselin mummolta, että Miksi?


Täällä opetellaan viineistä, oluista ja drinkeistä kaikki

Kokiksi tai keittiöapulaiseksi

Se mitä minusta lopunkaiken tulee jää arvoitukseksi vielä, ehkä päädyn Saarioisten äidiksi tai tiskialtaan pesijäksi ja keittiöpiiaksi. Joka tapauksessa koulun opetuksen on tarkoitus olla yksilöopetusta ja tiimityöskentelyä, jossa usea opettaja opettaa, ja minun tehtäväni ottaa kaikki hyöty irti.

Toisin sanoen minun opikseni jää ottaa helmi sieltä opettajien ydinosaamisesta ja yhdistää oppi omaan osaamiseeni. Siitä muodostuu itseni näköinen osaaminen, jolla sitten etenen uralla.

Kaikille avoin Ravintola Kokki

Ja se mihin taitoni riittävät kaiken opitun jälkeen sanelevat sitten sen, mikä minusta lopulta isona tulee. Ja koska en tyydy vähään ajattelin yhdistää siihen myös terveystoimittajan sekä ruokablogistin uraani. Taustalla hoitajan työvuodet. Ja koska viimeiset pari vuotta olen ollut työttömänä, niin ajattelin hyödyntää myös kaiken sen, mitä opin yhteiskunnasta, ruoasta, ihmisistä, ympäristöstä ja virastoista, yms. ahtaiden vuosieni aikana. Lapsuus ja omat lapseni kulkevat aina mukanani, ja se jos mikä on opettanut minua eniten.

Myös drinkkimestassa on värejä

Ja minulla ei ole kiire enää minnekään. Yhtä hyvin voin laittaa ruokaa heille joille kiire vielä jotakin merkitsee. Tai heille jotka kiireen keskellä haluavat nauttia hyvästä. Tai heille joilla aikaa on vaikka kuinka. Heillekin minä laitan vielä ruokaa, jotka siitä nurisevat, eivätkä tekemistä arvosta. Eikä se minua haittaa, eikä ole paljosta pois. Jokaiselle ruokailijalle on tilaa siellä missä ruokaa laitetaan. Eikä minun välttämättä tarvitse kysyä enää miksi?

Mitä ne nää on

Lue lisää miniblogistani Instagramista: https://www.instagram.com/phannele7/?hl=fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokkikoulu opettaa aakkoset

Puhdasta ja kiiltävää Kokkikoulun ensimmäinen testi on hygieniapassin suoritus. Passin tarkoitus on, että henkilö joka on kyseisen ko...