kotiliesi

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kokkikoulun työharjoittelu lähestyy

Virkistävän vihreä väri tässä sopassa
Vichypullon sisältö kuohahtaa jälleen kohti korkeuksia, kun unohdan, että kauppareissun jälkeen ei pitäisi heti avata korkkia, ainakaan liian hätäisesti. Vähän niin kuin elämässä yleensäkin, pitäisi osata hillitä itsensä, ettei sano ensimmäistä ajatustaan mikä mieleen tulee, kun oikein suututtaa. Aina sitä ei vain muista. Inhimillistä. Kuopuksen kommentti "etkö sä vieläkään opi", tuntuu hyvin tutulta, ja paikkansa pitävältä.


Historian havinaa

Kävimme tällä viikolla Hotelli- ja ravintola-alan museossa tutustumassa ruokakulttuurin historiaan. Vaikka opastettu kierros oli lyhyt, sain siitä kuitenkin jotakin irti. Historiasta kiinnostuneena minua kiehtoo ranskankielinen gastronominen sanasto, joka on kaikkien ruokaherkkunimien äiti ja isä. Lisäksi kauniit, vanhanajan, jopa kuninkaallisen hienot kattaukset saivat mielenmaisemani hehkumaan.

Gastronominen sanasto on ranskalaista perua
Saatoin kuvitella vuosisatojen takaiset juhlavat pöydät ja lähes orjatyötä tekevät keittiömamsellit, silittäjät, emännät ja keittäjät, sekä arvonsa ja herruutensa tuntevat hovimestarit, kokit ja autonkuljettajat. Kaikilla tiukka hierargia ja tieto omasta paikastaan. Naisia ei kokeiksi päästetty, ja miehilläkin arvo oli hatun mitassa, mitä korkeampi kupu, sen taitavampi kokki.

Kunnioitus ja arvovalta työjärjestyksestä oli tiukka. Silloin ei hymyilty, vaan tahkottiin lähes tauotta työtä, kannettiin todella raskaita pannuja ja kattiloita, tarjoiltiin suurilta vadeilta. Vielä äitini opiskellessa keittäjäksi 60-luvulla miespuolista kokkia katsottiin ylöspäin, ja he saattoivat jättää työpöytänsä muiden siivottavaksi. Onko käytäntö yhtä tylyä kentällä. Opettajat väittävät ettei näin ole, vaan suunta on parempaan. Lankoni, joka on kokki, kertoo tarinoita keittiöistä, ja hieman uteliaana olen raottamassa ovea samalle polulle. Millainen on maailma nyt.

Ennen muinoin viinat ja viinit sai tämännäköisestä samovaarista
Jotakin historiasta on säilynyt tähän päivään. Ainakin se, että moni kokki ja keittäjä on tiukka katseeltaan ja äkäinen luonnoltaan, jos jokin asia ei mene putkeen. Saatetaan räiskyä ja tulistua työn keskellä, ja tauolla kahvitellaan yhdessä sulassa sovussa ja jaetaan henkilökohtaisia kuulumisia. Osataan siis erotella työ ja vapaa-aika.



Lohikeitto on valmis
Me äkäiset keittiötädit ja sedät

Tunnistan itseni. Tosin läheiseni ovat aina sanoneetkin, että olen tasainen luonteeltani, aina äkäinen. Tarkoittanee lähinnä sitä, että sanon asiat niin kuin ne ovat, ja seison sanojeni takana. Ja olen myös hyvin itsepäinen jotakin halutessani. Osaan kuitenkin erottaa työn ja huvin, tarttua olennaiseen, ja olla kipakka tarvittaessa, vaikka mieluiten myönteisen kautta toiminkin. Paskan puhuminen takanapäin ei myöskään kiinnosta, enkä suostu kumartamaan ihmistä, joka kuvittelee olevansa toisia parempi. Ikärasismia en myökään hyväksy.

Jokainen vanhenee tavallaan, ja ikä on todellakin vain numeroita. Se, mitä jokainen on sielultaan merkitsee enemmän. Samanhenkiset ihmissuhteet toimivat omalla kohdallani parhaiten. Minulla on aina ollut eri ikäisiä ystävyyssuhteita. Työnantajissa ja parisuhteissakaan ei ikä ole ollut este. Ja kun olen työkuntoinen, motivoitunut ja halukas sitoutumaan, ei sen pitäisi olla edelleenkään ongelma. Jos on, en tarvitse sellaista ihmissuhdetta. Häpeä ei kuulu sanavarastoon silloin, kun tiedän toimivani oikein. Jumalaksi itseään luuleva voi syventyä Suureen Satukirjaan, ja kasvaa aikuiseksi.

Pihvinpaistoa mureketaikinamassasta
Kituviikko alkaa

Ensi viikolla meillä on viimeinen yhteinen kouluviikko luokan kanssa. Sen jälkeen tiemme eroavat ja saattavat satunnaisesti kohdata. Vaan ei välttämättä, sillä nykymaailman opettaminen perustuu henkilökohtaisiin ja räätälöityihin opintosuunnitelmiin. Sanomme siis hyvästit. Nyyhjapuuh.

Olemme ensiviikon opetuskeittiössä ja valmistamme salaattipöytää kahvilan lounaalle. Teemme monta asiaa kerralla ja ryhmätöinä. Esivalmisteluja ja suunnitelmien pohdintaa. On osattava olla monena. Parini on osaava ihminen, joten olen turvallisilla vesillä, voin aina kysyä häneltä neuvoa, jos epäröin.

Leipäjuuresta syntyy taikina, josta pyöritellään leipä

Kunnon pohjat ennen varsinaista taistelua

Koulutus on tuonut paljon uutta. Olen alkanut pohtia seuraavaa ruokalistaa siltä pohjalta, että hyödynnän koulun oppia kotona. Helppoja ja halpoja raaka-aineita, perusruokaa. Eri tavoin valmistettuna, jotta maku osuu kohdilleen. Samalla harjoitusta ja muistin virkistystä opitusta. Lapset odottavat tuota hetkeä jolloin ruoka on erilaista, siis hyvää. "Sinähän se kokki olet", kuulen tämän tästä, kun teen ruokaa ja pyydän jeesiä. No, en ole. Vielä. Matka tutkinnon suoritukseen voi viedä aikaa, sillä haluan oppia perusteet mahdollisimman hyvin.

Kun kehotin erästä tulevaa opettajaani "ruoskimaan" minua tarvittaessa, sillä vaadin myös itse itseltäni paljon, kieltäytyi hän kunniasta naurahtaen. Tarkoittaen sillä sitä, että ymmärsi kyllä luonteenpiirteeni ja sanoi asenteeni olevan kohdallaan myös hitaasti kiiruhtamisessa. Tapaamme hänen kanssaan keväällä, kun ennen annoslautasten koulutusohjelmaa tulen koululle opettelemaan aiheesta lisää. A´la Carte työharjoitteluunkin on hyvä mennä vasta sitten kun taidot ovat kehittyneet. Kun luottaa omiin taitoihinsa on helpompi rakentaa uutta. Olemme opettajan kanssa samoilla linjoilla, joten uskon yhteistyömme sujuvan.

Rasvasaostus eli ruskeakastike

Työharjoittelu alkaa

Muutos. Se pelottaa aina. Olen valmistautumassa joko taivaaseen tai helvettiin. Musiikkitalon Restel-ketju on suostunut ottamaan minut harjoitteluun. Olen kauhusta kankea, ja lähes lukossa. Kuinka selvitä tulevasta. Olen opiskelija, saan epäonnistua ja yrittää uudelleen. Silti minua pelottaa. Entäs jos en pysykään vauhdissa mukana, tai sisäistä opittua. Jos opiskelut olivatkin hukkaan heitetty juttu. Jos minusta ei tulekaan kokkia. Eikä mitään.

Tuore ja rapea hiivaleipä
Olen sitoutunut ainakin kahdeksi kuukaudeksi työharjoitteluun. Lisäksi sitoudun vaitioloon ja epämukavuusalueelle. Keittiöön, josta en vielä tällä hetkellä tiedä edes henkilölukua. Aloitan alusta, tiskaamisen ja siivouksen parissa. En tunne keittiöstä ketään muuta kuin esimieheni. Jännitän sitä tulenko toimeen uusien tyyppien kanssa, ja hyväksyvätkö he minut jengiinsä vai katsovatko ylhäältä alaspäin. Tai tuhahtavatko, kun jälleen joku harjoittelijanplanttu täytyy opettaa talon tavoille. Ja miten sujuu varsinainen näyttö, jos en saakaan näyttöä läpi. Iik. Mä niin kaadun taas, noustakseni uudelleen ylös. Entistä sitkeämpänä.

Kermaista mansikkarahkaa
Ja mietin sitäkin, mitä minulta odotetaan, vai odotetaanko mitään. Ehkä kevään lopussa nauran itselleni mitä oikein hermoilin. Jää nähtäväksi. Toisaalta, elän hetkessä. Viikon kuluttua voi olla, että en jännitä yhtään. Otan vain kaiken vastaan mitä tulee. Ei tässäkään kohtaa maailmanloppu ole tulossa. Vai onko? Mielikuvassani hyökyaalto on vuoren korkuinen, seison ruskean, puisen laivan kannella, laiva on vankkaa tekoa eikä kaadu. Kaadunko minä?



Lue lisää miniblogistani Instagramista: https://www.instagram.com/phannele7/?hl=fi






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokkikoulun työharjoittelu lähestyy

Virkistävän vihreä väri tässä sopassa Vichypullon sisältö kuohahtaa jälleen kohti korkeuksia, kun unohdan, että kauppareissun jälkeen ei...