kotiliesi

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Nostalgia: hyvä vai huono asia

Auringonnousu vai -lasku
Tuomas Enbuske sanoo sekä Twitterissä, että  Instagramtilillään, että nostalgia on mielensairaus. Ehkä onkin, tai sitten ei. Jos menneeseen jää roikkumaan ja muistelemaan liikaa, niin silloin kyllä väkisinkin syntyy pakkomielteen piirteet. Sillä menneessä eläminen ei tuo elettyä elämää takaisin, vaikka kuinka niin toivoisi, ja myös onneksi, jos ei toivo.


Hoitsuopiskelijana

Enbusken kommentti sai alkunsa C-kasetista, jonka hän jälkikasvulleen esitteli. Hän kritisoi menneeseen kaipaajia miettimään toivoisivatko nämä takaisin C-kasetit Spotifyn tilalle ja pornolehdet takaisin nettipornon sijaan, ja Netflixin sijaan tv peruskanavat ja Uuno Turhapurot takaisin. Sitä kannattaa todellakin miettiä.



Lapsuuden muistot vai traumat

Omalla kohdalla olen viettänyt heinäkuista loma-aikaa lasteni kanssa ja muistellut myös menneitä. Lähinnä pikkulapsiaikaa ja avioliiton aikaisia yhteisiä retkiä jotka ovat lapsille mieleen jääneet. Erilaisia lomareissuja on siis tehty.

Olemme jutelleet yömyöhään, nauraneet, muistelleet ja väitelleet paikoista missä olemme liikkuneet vuosien varrella. Ja ei, en halua palata vanhaan, minulla on kuitenkin lupa muistella menneitä.

Varhaisteini 16v

Olen eronnut yli vuosikymmen sitten, se ei kuitenkaan poista elettyä elämää, eikä tarvitsekaan. Lapsilla on myös oikeus muistoihinsa, ja niistä on kyettävä puhumaan. Se ei kaikissa elämän vaiheissa ole kaikille mahdollista. Aika on kuitenkin ystävä, ei vihollinen.

Jos elät nyt eron hetkiä, olet kenties kipujesi keskellä. Ja jos taas olet toipunut erosta, tiedät ehkä mistä puhun. Jokainen kun taaplaa tavallaan. Jos taas olet onnellisesti liitossa/suhteessa, tämä ei kosketa sinua laisinkaan, mutta voit ehkä ymmärtää paremmin heitä jotka kipujensa keskellä taapertavat. Tai jos olet palannut yhteen puolisosi kanssa tiedät ehkä kannattaako edes erota. Yhteinen elämä kun voi olla sittenkin yhdessä parempaa. Sanotaanhan sitä niinkin, ettei vaihtamalla parane.


Kultainen nuoruus

Esikoinen on aina tykännyt kasarimusiikista, keskimmäinen pojistani 40-luvun hengestä ja sotahistoriasta. Kuopus elää nykypäivää ja pohtii tulevaisuutta. Vanhin pojistani on kiinnostunut vasta viime aikoina tietämään, mitä 80-luvulla oikeasti tapahtui.

Teini-ikäisenä nuorena

Elin murkkuikää ja teinivuosia 80-luvulla, ja rakastan monargiaa, kuninkaallisia ja niiden historiaa, verisiä kansannousuja ja vallankumouksia, Marie Antoinettea, ja noitavainoja, 20-luvun muotia ja hiustyylejä, 50-luvun musiikkia. Klassikkoelokuvat ja Marilyn, Elvis, yms. Olenko elänyt ennenkin, vai ihastunut vain historiaan. Kuka tietää. Tykkään silti.

Tietenkään en tykkää, että näin on ollut, vaan pidän historian havinasta, kapinahengestä, ja siitä, kuinka väärin maailma makaa yhä uudestaan ja uudestaan. Mikään ei muutu, vaikka kuitenkin muuttuu kaiken aikaa.

Maailma on mielenkiintoinen paikka elää, jos sen oikein oivaltaa. Kun eilen sattumalta törmäsin odottamattomassa paikassa vanhaan tuttuun, niin sain jälleen todeta miten yhteenkieutoutunutta voi kohtalon lankavyyhti olla. Sattuman varassa tai ennalta määrättyä, kuka sen tietää. Nostalgiaa jo huomenna.

Kun erehdyin naimisiin



Kultaako aika muistot

Onko nostalgia siis pahasta. Ei, ja kyllä. Ei ole pahaksi muistella menneitä, jos niistä kuitenkin pystyy palautumaan tähän päivään, ja olemaan muistojen kanssa myös realisti.

Kun perhe kasvaa
Tässä postauksessa laitan otteen päiväkirjastani. Nostalgiaa tai ei, niin aina kaikki ei ole kultaa muistoissakaan.

Elämä on liikkeessä aina
Tuomakselle vastaisin, että ei, en kaipaa C-kasetteja, sen enempää kuin videoitakaan, vaikka toisinaan koenkin, että sosiaalinen media, ja ylipäätäänkin media näkyy, kuuluu ja provosoi vähän liikaakin tätä päivää. Spotify on kuitenkin nasta keksintö.

Pornosta tykkään ihan samalla tavalla kuin seksistäkin mielellään livenä, ja erotiikkkamessutkin on kiva juttu. Antaa enemmän kuin pelkkä nettiseksi ja printtilehti, jos niinkuin vastapuolikin osaa jumpan juonen eikä pelehdi enemmän tottumuksen voimasta ja selaile puhelinta mieluummin. Ja Netflix on todellakin in, vaikka joskus hairahdankin Uuno Turhapuroja katsomaan.

On kuitenkin tosiasia, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa siihen ketä haluaa seurata, ja miten paljon median ja sosiaalisen median antaa vaikuttaa itseensä.

Itsesensuuria en suosi, sananvapauden puolesta taistelen, suutani ei tukita, eikä pelolla hallita enää. Olen ennen kaikkea sielultani toimittaja, vaikka teen paljon muutakin. Sitä mitä haluan, ja silloin kun haluan. Vapaata kahlita ei voi. Kunnioitan silti ammattinsa ja elämänsä osaavia, noudatan tiettyä hierargiaa ja edelleen kyseenalaistan paljon.


Historia on tallentunut nauhalle ja kuviin
Nostalgiassa on elämänmakuinen historia

Nostalgia olkoon historiassa, ja muistoissa mennyt elää hyvässä ja pahassa, on ihmiset niissä muistoissa sitten eläviä tai kuolleita. Minulle isovanhempani edustivat vanhempia joilta sain elämän peruspilarit. Äitini on antanut osansa, oikeaa isääni en koskaan tuntenut, mutta tongin hänen elämänsä niin hyvin, että tiedän olevani verta ja lihaa sekä osa hänen mielenmaisemaansa. Hyvässä ja pahassa.

Naamion takaa

Nostalgian kääntöpuoli on olla kylmä kaikelle. Pyyhkiä pöytä tyhjäksi ja kuvitella unohtavansa mennyt. Väärin. Eletty elämä on silti ollut olemassa. Pakeneminen ei auta.


Ketä pakenet, itseäsi vai menneisyyttäsi

Omalla kohdalla olen kokenut maton alle lakaisun pahimpana, kuin tapahtunutta tai ihmistä ei olisi koskaan ollutkaan. Itsepetos on pahinta hallaa mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kipeät asiat kun on hyvä kuitenkin kohdata. Jos niin ei tee saattaa sairastua henkisen painolastin alla fyysisesti. Mieli ja keho kun toimivat yhdessä. Usko tai älä.

Muutto Helsinkiin antoi omaa tilaa

Kun expuolisoni aikoinaan jätti kertomatta. että hänen äitinsä oli kuollut vuosia sitten, niin shokki oli melkoinen kun suhteen edetessä sain sen lopulta tietää. Silloin laitoin silloisen tulevan mieheni itkemään ensimmäisen kerran. Hautajaisvideo katsottiin, myös muutama elossa oleva pätkä, ja minulle myös kerrottiin kuinka perheen äiti oli kuollut. Tein selväksi, että kuollut ei katoa sydämestä ja hänestä voi puhua.


Avoimuus ei ole synneistä suurin
Kun menetin vauvan vuosia myöhemmin, toistui tarina, sain tietää myös edesmeneen anoppini kokeneen saman. Silloin kirosin toisen kerran. Tällä kertaa apelleni.

Myöhemmin olen ymmärtänyt miten kivuliaita nämä exän perheessä koetut asiat ovat olleet. Tulin kuitenkin itse toisista piireistä. Minun suvussani kuolleistakin puhutaan, niin lapsista kuin vanhemmistakin. He elävät kuolleinakin, mutta eivät jää leijumaan ikuisiksi ajoiksi muistoihin.

Muutos vaatii omaa tahtoa

Kipu sisällä ei katoa, jos ei aiheesta avaudu. Vertaistuki, luotettu ystävä tai terapia ovat keinoja puhua luottamuksella.


Siperia opettaa 

Olenko jyrkkä. Ehkä. Mutta kuljinkin kivuliaan polun ensin itse, jotta voin sanoa asiat ääneen. Tiedän mistä puhun, silti tämä on vain minun totuuteni, ei välttämättä sinun.

Olimme lasten isän kanssa lopunkaiken yhdessä eroineen ja yhteenpaluineen yhteensä 19 vuotta. Kävimme historiaamme läpi ammattiauttajan avulla, osittain se auttoi. Kului kuitenkin vuosia, ennen kuin pääsimme erosta yli, kumpikin tahoillamme. Tunteita kun ei voi iän kaiken paeta, kuten ei vastuutakaan.

Oman elämäni Ninja

Pätkä päiväkirjaa 2010, vuosi ennen lopullista eroa:


"Faktaa on se, että nyt väsyttää. Huomenna olisi urheilullinen päivä aquazumban merkeissä pitkästä aikaa. Mies vie lapset elokuviin. Olisi taisteltava kissan kanssa jo aamusta lääkkeiden antamisrituaali, joka saa pinnani äärilaidalle, en ole tiennytkään kollin osaavan sylkeä niin taitavasti, kuin mitä on minulle näyttänyt. Syväkurkkusylki pitkällä kaarella vei tänä aamuna voiton ja oli päätyä pentukissan kitaan. Enää harmaita hiuksia ei tuota lapset, vaan kissa. Onneksi rakennekynsistä on hyötyä ja lääkkeen saa aika pitkälle nieluun. Tosin vanhin pojista totesi, ettei tukehtumalla kuollut kissa kovin helposti paranisi. Onneksi kissalla on yhdeksän henkeä. Minulle riittää tämä yksi. Ja se on myös faktaa.


Lasten kanssa Levillä 2009 viisistään
Elämästä ei puutu draamaakaan. Kilahdus keittiöstä kertoo, että jotakin poksahti rikki. Siipan äkäinen karjahdus vahvistaa tunteen, että pian vuodatetaan kyyneleitä. Jääkaapin oven vieressä valuva punainen tahna, saa esikoisen parahtamaan onko kyseessä veri. Hänen fobiansa on vahva. Chilipullon sisältö lasinsirpaleineen on haastavaa puhdistettavaa, sormiaan saa varoa.
Mies ärhentelee tänään ostetun kastikkeen hävikkiä ja kuopuksen suu alkaa väpättää. Lohduttelen poikaa, kehotan esikoista hakemaan imurin ja kumarrun siivoamaan sotkua. Kollimme haluaa osingoille ja miehen pinna katkeaa lopullisesti. Kissa tulee pian liian kalliiksi pitää. Lasinsirut kuitenkin katoavat imuriin, eikä kukaan ainakaan vielä loukannut itseään. Nauran sisäänpäin, ulospäin en arvaa. Mies ei kestä tilannekomiikkaa ja minusta tämä oli sitä parhaimmillaan. Ehkä komedia ja draama ovat liikaa samana iltana. Tai huumorintajuni on kieroutunut.

Levillä kohtasimme valkoisen poron ja löysimme harvinaisen pikarijäkälän
Saa nähdä rauhoitummeko pian katselemaan elokuvaa vai olisiko sitten parempi katsoa vain unia, niissäkin on välillä seikkailua ja kauhua tarpeeksi. Minun unessani murhat toistuvat tasaisin väliajoin, tosin herkkiä hetkiäkin vietetään. Joskus on helpotus herätä, toisinaan olisi parempi jäädä unen maisemaan. Kirjoittajan taivas on rikas mielikuvitus, mutta kun fakta ja fiktio eivät kohtaa todellisuudessa, tulee mielikuvituksesta myös Helvetti."

Mamma puhuu, ja lapset kyseenalaistavat. Fine!



Edit: Täydennetty lauseita, korjattu kielioppivirheitä.

















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokkikoulu: A´la Carte opettaa täydellisyyttä

Maljan aika lähenee Kokkikoulu lähenee loppuaan. Marraskuu häämöttää ja samalla tutkinto odottaa kruunaustaan.  Työharjoittelu on pistä...