kotiliesi

tiistai 7. tammikuuta 2020

2020-luvun luksustavoitteet


Lux Helsinki oli piristävä iltalenkin kohde
Uusi vuosikymmen on alkanut. Tässä postauksessa puhutaan Luxista, luovuudesta ja tavoitteista, menneistä ja tulevista.

 Olemme kaikki jännän äärellä. Pohdinnan alla on mitä mahtaa tulevaisuus tuoda, ja mitä on saavutettu seuraavan kymmenen vuoden kuluttua. Entä mitä saavutettiin viime vuosikymmenenä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana erosin lopullisesti lasten isästä, tein paluumuuton Helsinkiin ja sain kipinän liikuntaan, myös sammutin sen liekin, opiskelin kaksi ammattia lisää, muutuin yksinhuoltajaksi, erakoiduin, jäin työttömäksi, rahattomaksi ja koin burnoutin. Syvän henkisen kuilun ja leipäjonon kasvattamana nousin tuhkasta taas. Aloitin vapaaehtoistyöt ja aloin taas harrastaa.

Jätin sosiaalisen median ja karsin ihmissuhteitani rankalla kädellä. Lopetin tiskirättinä ja toisten miellyttäjänä olemisen. 

Täytin 50 ja löysin ja kadotin oman itseni, tiedostin pimeän ja valkoisen puoleni. Päätin ruokkia valkeaa sutta, mutta jouduin käyttämään tavoitteen saavuttamiseksi mustan suden kaapua. 

Asetin rajat itselleni, läheisilleni ja ympäristölleni. Tein heikkouksistani voimavaran ja lopulta vahvuuden. Minusta tuli se joka nyt olen. Ihminen. Klamydian sanoin Isolla Iillä.


Varjojen tanssi puun sydämessä oli sykähdyttävä näytös

2020-lukua kohden

Asetin tämän vuosikymmenen ensimmäiseksi tavoitteeksi kehittyä ammattilaisena kokin uraputkessa.

Toinen tavoite on se, että lähden taas liikkeelle kulttuuririentoihin työn ohella. Suljen introvertti puoleni ja muutun jälleen sosiaaliseksi tai ainakin ambivertiksi itsekseni. Kokin opintojen aikana tauolla olleet harrastukset uudelleen käyntiin. On aika toimia taas. Aikaahan tälle kaikelle kehittyä on se kymmenen vuotta, ei siis heti huomenna tarvitse kaiken tapahtua.

Kolmas ja arvojärjestyksessä tärkein tavoite on edelleen ylläpitää perhe koossa yhteisten hetkien muodossa, ja oma henkinen kehitys balanssissa, analysointia unohtamatta. Ei silti toisteta samoja kaavoja enää. Menneisyyden muuri jäi taakse portti lukittuna. Uusi ovi on raollaan uuteen.

Sisäinen myrsky tulisessa tornadossa

Pimeä kausi loppui, valkoinen kausi alkoi

Pimeydestä  takaisin valoon tarkoittaa kohdallani luovuutta lisäävää kulttuuritoimintaa, joko sivusta seuraajana tai mukana olevana kokijana. Eli kohti teatteria, liikuntaa, vapaaehtoistöitä, näyttelyitä, museoita ja muita taiteenaloja, musiikkia unohtamatta. 


Luovuus lisää luovuutta, ja kokki, jos kuka tarvitsee arkeensa lisää luovaa energiaa, jotta kehitys uralla on edes mahdollista. Ajokortti on ajettu ja liukkaan kelin harjoitukset edessä. Toisin sanoen vastahan minä valmistuin. Ja ennemmin se helvetti jäätyy kuin kokilta konstit loppuu, siksi luovuuden rintamalla vapaa-ajalla täytyy tapahtua, rinnakkain työn kanssa tietenkin.



Taide on tulkintaa, josta jokaisella on oma näkemyksensä

LuxHelsinki oli inspiroiva kokemus

Vuodenvaihteen jälkeen poikkesin vanhempien lasteni kanssa LuxHelsingin avajaisiin. 

Minulle minun Helsinkini on nimenomaan taidetta ja sen tuottamaa luovaa hulluutta erimuodoissaan. LuxHelsinki on sitä parhaimmillaan. Iloa, valoa, väriä ja energiaa. Voimaannuttavaa. 

Vanhin poikani oli toista mieltä. Hän ritisi ja rutisi koko nuoren miehen mustavalkoisella ajatusmaailmallaan, että onko nyt mitään järkeä lähteä iltapimeällä pikkupakkasessa jonottamaan ihmispaljouden keskelle vain siksi, että näkisi pöllön. Tyttäreni vastasi napakasti, että tänne oli tultu nimenomaan kuvaamaan ja katsomaan niin pöllöä, kuin valoshowtakin. 

Siihen oli pojan tyytyminen, rutina jatkui silti. Eikä asiaa tuntunut parantavan yhtään se, että hihittelin vieressä. Ja takanani äiti sanoi omalle äidilleen, että kyllä ihmisen täytyy olla hullu, kun lähtee yhden pienen pöllön jonottamista katsomaan ja otti samalla kuvan tuosta paljon puhutusta pöllöstä. Siinä kohtaa kikattelin jo ääneen. Ja ei, alkoholia en ollut ottanut tipan tippaa. Luova hulluus on ihan omien korvien välissä. Tilannekomiikan tajuni taas on kieroutunut.

Pöllön viisaus on intuitiossa


Mummoikäinen muusa 

Nautin illan kirpeydestä ja tunnelmasta. Olin pitkästä aikaa ihmisten keskellä. En töissä, en kotona, en sukuloimassa, en koulussa. Vaan ihan muuten vain ulkona haukkaamassa happea ja nauttimassa taiteesta sekä väenpaljoudesta. 

Harvinaista herkkua nykyään, kun olen muuten muumioitunut lähes mummoksi kotioloihin vapaa-ajalla arjen keskellä. Kuopuksen mielestä elänkin kuin mummo, keitän kahvit pannulla ja paahdan leivät uunissa, kyselen tyhmiä koulusta ja puhun pelkkää politiikkaa keskimmäisen pojan kanssa.

 Ja meillä tuoksuukin mummolalta. Repesin nauruun tässä kohtaa. Se aika vuodesta kun viltit ja tyynynpäälliset joutavat tehopesuun.

Nukkekoti vai turvasatama

                                                  Koti kuntoon 


Laatikoita, vaatehuonetta ja kellaria siivotessa lähti paljon kierrätykseen. Silti tekemistä riittää yhä.

 Vaatehuone näyttää tällä hetkellä varastolta, jossa teipein merkityt laatikot ovat suorassa järjestyksessä kuin parhaassakin tukkuliikkeessä. 

Opettelen selkeästi järjestelmällisemmäksi kuin mitä olin vielä sihteeriopintojen aikaan. Joskus murkkuikäisenä taisin olla aika tarkka tavaroistani ja sähisin pikkusiskoilleni, jos he tulivat alueelleni tai kajosivat omaisuuteni. 

Hääpuku symboloi tulevaisuuden toivoa, uuden alkua

Tavoitteet selväksi

Tänään voisin luovuttaa kaikki materiaalin pois, mutta keskimmäinen pojista on toista mieltä. Hän tutkii sukumme historiaa, on kiinnostunut suomen historiasta ja tähtää korkealle. Hänen tavoitteensa ovat selkeät. Selkeämmät kuin omani. 

Tiedän, että tahdon eteenpäin, en vain tiedä miten pitkälle olen menossa. Siinä on pojan ja minun ero tänä päivänä. Aikaisempina vuosina luulin tietäväni mitä tahdoin, olin kuitenkin aina väärässä tai oikeassa paikassa, väärään tai oikeaan aikaan. Pääsin pitkälle, saavutinkin paljon. Silti mikään ei riittänyt. 

Jälleen kerran olen tienhaarassa ja ensimmäisen kerran on sellainen tunne, että saatan olla oikealla polulla. Ehkä olen, ehkä en.

Kirkko sai vaihtuvan ja värikkään morsiuspukunsa

Nuorissa on valovoima

Kun seuraan jälkikasvuani olen kiitollinen paljosta. Ilman lapsiani en olisi mitään, eikä millään olisi minkäänlaista merkitystä. He ovat hyvässä ja pahassa tärkeimmät. He kasvavat ja kehittyvät, lähtevät ja palaavat. Yhä uudestaan ja uudestaan. Kasvattavat siinä sivussa minua vanhempana.

Katson vanhinta ja keskimmäistä poikaa vanhan pesukoneen kimpussa, kuopuksen käväistessä vain vieressä, ja esikoisen valittaessa noidannuoltaan. Ja en voi muuta kuin hymyillä. Persoonallisuus on rikkaus. Yhdessä tehdään meilläkin, ei vain kokkimaailmassa. Ilon kautta, vaikka välillä vakavastikin keskustellen.

Hiljakseen pesukone hajoaa osiin ja katoaa ovesta kierrätykseen. Nuoret ovat pyytämättä purkaneet osiin vanhaa ja käyttämätöntä, auttaneet omalta osaltaan Konmarissa. Uudelle on lisää tilaa astua tupaan.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yhteisen pöydän ääressä

Tänään kotikokkailen. Pääruokana oli uunilohta, keitetyt perunat ja pippurikastike, vihersalaatti.  Jälkiruokana marjaisa mangos...