kotiliesi

maanantai 13. tammikuuta 2020

Teräslady työn perässä


Kissanelämää
Kävin katsomassa Pamela Tolan ohjaaman ja osittain käsikirjoittaman Teräsleidit. Tässä postauksessa saattaa olla hieman juonipaljastuksia, joten lue varoen. Kävin myös työnhaussa eli työhaastattelussa. Ja remontoimme koko perheen voimin isompien sisarusten uutta asuntoa piirtämällä taidetta suoraan seiniin. Ja kyllä, tytär tietää mitä seinilleen tahtoo, ja pitää tyylistään kiinni. Lieneekö tullut äitiinsä tässä. Tai teräsleideihin.



Teräsleideistä voi löytää oman itsensä

Kun Seela Sellan roolihahmo Railin palvelustyttö sohvatyynyä asetellessään kysyy:"onko nyt hyvä", vastaa Sella ärhäkästi:"ei tietenkään ole". Nauruhermojani kutittaa. Seela Sella osaa tämänkin roolin. Ja mikä parasta tunnistan roolista itseni. Mikään ei riitä. 

Mielleyhtymä roolihahmosta on seuraava: Iäkäs Töölöläisrouva kermaperseitten aatelia naukkailee konjakkia tai sherryä arvokkaasta lasistaan, nyrpistää punattuja huuliaan ja vetää nutturan kireämmälle, kun kaksi muuta sisarusta ryntäävät paikalle häiritsemään arvon rouvan ylellistä rauhaa. Palvelustyttö voi huokaista helpotuksesta, sisaret tarvitsevat apua jälleen kerran. 

Tunnistan itseni ikuisena toisten murheiden kuuntelijana, ja omien tarinoideni kertojana. Avoimena luonteena, joka tahtoo vain omaa tilaa ja olla rauhassa. Toisaalta olen sosiaalinen luonne ja valmis sanomaan mielipiteeni asiaan kuin asiaan, jonka moni käsittää neuvona. Niinpä olen oppinut pitämään suuni supussa. Niin teräsleidi Railikin lopulta tekee.

Elämänasenne
Alistuva nainen on sokea

Leena Uotilan näyttelemä Inkeri niin ikään saa minut samaistumaan itseensä. Tuo naispolo on ollut niin alisteinen, ettei ole huomannut ajoissa lähteä, vaan hukannut vuosia elämästään väkivaltaisen miehen itsekkään vallan alla. Miehen, joka on saanut myös perheen ainoan lapsen imemään saman tyylin itseensä. 

Inkeristä on tullut kuin iso lapsi, jota perhe holhoaa ja nainen on pikkuhiljaa unohtanut, että muuta elämää on koskaan ollutkaan. Ei ihme, että mitta täyttyy ja paistinpannu lopulta heilahtaa oikeaan osoitteeseen. Kuten Uotilan roolihahmo osuvasti sukulaislapsia neuvoi:"jos huomaatte jo suhteen alussa merkkejä ettei yhteisymmärrystä ole, lähtekää vittuun". Juuri näin tein.

Kaksi tuholaisten torjujaa
Rivo-Riitta on täällä
Saara Pakkasvirran näyttelemä Sylvi on myös ytimeen osuva hiukan lapsellisena ja höpöttävänä luonteena, jonka estot karkaavat kokonaan viinaa saadessaan. Vaatteet eivät pysy päällä, tanssista tulee villiä ja nuoret miehet saavat kyytiä, ja toivovat sitä vielä lisää. Paljaiden pakaroiden paljastelu ja morkkis kostaantuvat tietenkin, ja henkinen ja fyysinen pahoinvointi seuraa jälkijunassa. 

Sylvin kiltti luonne saa sisarukset sekä suojelemaan, että torumaan Pakkasvirran roolihahmoa, ja pahamieli kumpuaa omapäisyytenä esiin. Aina huolestunut Sylvi tahtoo vain hyvää järjestäessään yllätystä siskolleen. Hänet kuitenkin kävellään yli, eikä kuunnella mitä sanottavaa hänellä on, kunnes tulee raja vastaan ja onkin anteeksipyynnön aika. Minäkin opin vetämään lopulta rajat.

Toisin sanoen, iäkkäät 75vuotiaat käyttäytyvät samoin, kuin itse olen käyttäytynyt läpi elämäni. Ja uskon, että näin tulee jatkumaan hamaan tappiin. Ja monikin katsoja saattaa teräsladyjen toimintatapoihin ja reaktioihin samaistua. 

Välillä olisin voinut ravistella Uotilan Inkerihahmoa olemaan olematta niin saapas. Nostin hattua Sylville tämän rikkoessa rajoja. Ja Railin kusipäisyys jonka hän itse tunnusti, on kuin minun elämästäni, vaikka minulle yksi avioliitto riitti viiden sijaan. Minäkin osaan olla paha.

 Hyvä leffa, koskettava, hiukan humoristinen ja luonnenäyttelijät osuvia.

Piirreltiin vähän suunnitelmaa seiniin


Remonttireiskat hommissa

Sunnuntai oli hyvä päivä maalata. Seinät saivat värinsä, ja intouduimme kukin piirtelemään logomme seiniin. Tosin kuopuksen työ oli tilattu, hän on on meistä se mestari piirtämisen saralla. Poika mittaili ja suunnitteli, hahmotteli ja pyyhki. Jälki oli sen mukaista, seinälle sopivaa. Me muut vain tuhersimme kättemme jäljen seiniin. Ainutlaatuista sekin.

Välillä kipaisimme kaupungilla ostamassa tarvikkeita ja söimme. Ilta pimeni, joten yksi huone jäi vanhimman pojan harteille seuraaville päiville. Oli aika rauhoittua. Yhdeksän tunnin remonttihommien jälkeen ei tarvinnut unta juuri houkutella, varsinkin kun poikkesimme vielä burgereille. Kupu täynnä ruokaa on hyvä olla.

Taidetta sisäpiirissä, minun logoni on aina kissa
                                                      Työnhaku ei natsannut

Kävin työpaikkahaastattelussa ja ymmärsin haastatteluun valmistautuessani, että olin haukkaamassa liian isoa kakkua kerralla. Minua kiehtoi se, että paikka olisi uusi, työkaverit lähtisivät samalta pohjalta kuin itsekin, vaikka kokemusta olisi enemmänkin alalta. Uuden alun voisi alkaa oikeasti aivan pohjalta, melkein rakenteista, liimautua kuin liima keittiön kalustoon, ja tietää kerrankin kuuluvansa sinne minne pitikin.

Olin saanut tyttäreltäni linkin työpaikkailmoitukseen, ja tyttäreni oli sitä mieltä, että tuonnehan sinä kuulut kuin nenä päähän. Olin hetken samaa mieltä. Tietenkin.

Tein hakemuksen ja sain pian haastatteluun kutsun. Aikaa valmistautua oli reilu kaksi viikkoa, ja minä todella valmistelin ja varmistelin paikkaa koskevia tietoja. Etsin ja kolusin aina ulkomaita myöten mitä ravintola voisi pitää sisällään.

Mietin myös hissipuheita, lyhyitä ja pitkiä. Menetin hetkeksi yöunenikin pohtiessani aihetta. Lopulta annoin olla ja vain odotin haastattelupäivää.

Remontin päätteeksi burgerille
                                                            Liian suuri juttu

Haastattelu jännitti ja vatsassani oli perhosista tehty painava, kireä möykky. Minulle on sanottu, ettei kasvoistani tai käytöksestäni näy, jos jännitän, sitä minä kuitenkin teen aina uusissa tilanteissa.

Haastattelijat osoittautuivat rennoiksi tyypeiksi, ja smaltalk lähti vaivattomasti käyntiin. Leikkimielisyyttäkin oli, kevyttä jutustelua. Ymmärsin rentoutuvani, olevani luonteva, samalla tajusin myös aloittaneeni väärästä päästä vastaukseni. Olevani aivan päinvastainen kuin mitä olin ollut harjoittelupaikkoja hakiessani. Korostin vääriä seikkoja. En edes yrittänyt vakuuttaa osaamistani. Miksi. Ehkä siksi, että olin epävarma osaamisestani näin suuren mahdollisuuden edessä.

Analysoin kokemani jälkeenpäin ja olin hetkittäin varma ja epävarma tuloksesta. Kun viesti lopulta tuli, helpotuin, koska epävarmuus päättyi. Helpottunut myös siitä etten päässyt. Petyinkin, sillä olinhan odottanut myös toisenlaista vastausta. Näin jälkikäteen ajateltuna muistan tuosta haastattelutilanteesta vain lämpimän kädenpuristuksen ja molempien haastattelijoiden silmät, sekä hyvän ilmapiirin.

Kaatunutta maitoa ei kannata surra. Tämä kokemus opetti minulle taas jotakin. Ja jätin haastattelijoilleni mahdollisuuden palkata minut myöhemmin, sitten kun tarvetta taas on. En minä työtön täysin ole. Keikat Baronalla jatkuvat, ja Mestaritallista minut löytää ainakin kesällä, ja jo ensi viikonloppuna. Ammattitaito siis karttuu ja epävarmuus katoaa jonakin päivänä. Ehkä.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Leipäjonosta takaisin keskiluokkaan

Kyllä, olen taivaltanut pitkän matkan pohjalta ylöspäin ihan itse.  Toki olen saanut apua niin henkiseen hyvinvointiin, kuin fyy...