kotiliesi

torstai 13. helmikuuta 2020

Ekstrakokin arkitodellisuus


Klo. 4.30. Aamuherätys on ankea. Kallan kylmä ullakkohuoneistoni on aamuisin täydessä terässä. Kaihoten katson unenlämpöistä peittoa ja villasukkia lattialla. Ei auta, noustava on. 

Kulkiessani keittiöön kissat raottavat vain toista silmäänsä, kääntävät kylkeään ja tuhahtavat. Ei ruokaa vielä. Hiivin kylpyhuoneeseen. Hammasharja ja päivävoide, vain naururypyt eivät siliä. 

Pojat nukkuvat vielä pari tuntia. Eväät ovat jääkaapissa. Ovi sulkeutuu takanani, rappukäytävä on hiljainen. Ulkona kirpeä pakkassää. Koiranulkoiluttajiakaan ei näy. Metrossa ei jutella. 

Unihiekat rapisevat silmistä vasta työpaikan ovella. Uteliaana katselen uutta ympäristöä ja mietin tulevaa päivää. Millainen olisi tämän mestan keittiö ja henkilöstö. 

Kulkisinko varpaillani ja pyytäisin anteeksi olemassaoloani ja taidottumuuttani. Vai otettaisiinko minut tiimiin mukaan kuin perheenjäsenenä. Saisinko tylytystä ja arvostelua, vai arvostusta ja kannustusta. Niskojen nakkelua vai työpaikkaohjausta.

Klo. 14.00 päivä päättyy. Kiiruhdan metroon. Mieleni on kevyt. Yksi työpäivä taas takana. Maailmanloppu ei tullutkaan. Olin oppinut uutta, sietänyt epämukavuusalueet ja tutustunut uusiin ihmisiin. Ehkä palaisin tänne vielä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mausteinen Cowboykeitto

Näin sydäntalvella, kun pakkasen pitäisi paukkua ja nipistää korvannipukoita on paikallaan nauttia sisältäkin lämmittävää Cowbo...