kotiliesi

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Viimeinen voitelu


Syntymän hetki johtaa ennenpitkää kuolemaan. Niin ihmisillä, eläimillä kuin myös kasvistolla. Tänään mietteitä kuolemasta. Aihe joka koskettaa jokaista, josta on vaikea keskustella, ja mielletään tabuksi kiellettyjen puheenaiheiden listalle. 

Viruksen riehuessa ihmiskehossa, moni käy kuoleman porteilla, moni myös kuolee. On siis ajankohtainen aihe, ja pelottavuudessakin yksi käsiteltävistä tunteista. 


Luonto korjaa ja uudelleen syntyy

Keväisin luonnon ihmeet puhkeavat kukkaan, kunnes syksy lakastuttaa kesäisen hehkun ruskallaan. Talven ankeudessa puiden oksat ovat alastomia, lehtivihreän ollessa piilossa, ja nurmikkokin nukkuu ikiuntaan.

Mietin suhdettani kuolemaan. Terve kuolemanpelko on olemassa. Lähimmäisiä olen menettänyt, suurta tuskaa tuntenut, useita itkuja itkenyt, virsiä kuunnellut, kukkaseppeleitä kantanut. Haudoille kynttilöitä vienyt, menetettyjä sieluja muistellut, sydämeen sulkenut. Perinteitä kunnioittanut. 

Nyt viruksen riehuessa, viisikymppisenä oman polkuni kulkijana, miettiessäni vaihdevuosioireideni keskellä värjäisinkö vielä hiukseni oransseiksi, päädyin suunnittelemaan omia hautajaisiani. 


Tanssi haudallani

Minun hautajaisissani ei tarvitse itkuvirsiä veisata, ellei välttämättä niin halua. Enemmän minun elämästäni kertoo Kaija Koon "Tinakenkätyttö" ja "Supernaisia". Little Stevenin " Out off the darkness" ja Jerry Lee Lewisin menevät biisit, 50-luvun swingejä unohtamatta.

Eikä minua tarvitse itkeä ja surra sen enempää kuin on tarvis ja kykenevä. Suruvaatteiden sijaan väriä ja iloa. Saa nauraa, saa tanssia ja saa muistaa tai olla muistamatta hyvässä ja pahassa. Jos perikunnalla on halua ja tarvetta peijaisiini, saa syödä ja juoda hyvin. 

Jos hautajaisviranomaiset sen sallivat, niin polttorovio krematorioon, tuhkat tuuleen ja mereen. Luonnon armoille kuitenkin, ja vapaaksi maallisen ruumiini kahleista. 

Sielun tiestä en tiedä minne se katoaa, kun viimeinen henkäys on annettu. Jos huono tuuri käy, synnyn uudesti ja jatkan vanhan karman kuormaa toisten sukupolvien kiusaksi, ajasta iäisyyteen. Ei voi kuolevainen sitä etukäteen onnekseen tietää.

Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Uskoa siihen, että vielä jaksaa, vielä voi. Ehkä siis vielä säväytän, värillä hiuksissa tai muuten vain. Avautumalla kuin ruusu nupustaan, näkemään maailman kaikissa väreissään. Vielä ei viimeistä sanaa ole sanottu. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Paikka auringossa

Olen vihdoinkin löytänyt paikkani auringosta. Näin minusta juuri nyt tuntuu. Se onko tämä jatkumo, näyttää vain aika.  Pyysin vä...