kotiliesi

torstai 30. heinäkuuta 2020

Apua saa, kun sitä pyytää


"Meidän mielestä ette ole tukeneet meitä tarpeeksi, samalla tavoin kuin muiden perheiden vanhemmat", tyttäreni tokaisi vieraillessaan luonani veljensä kanssa. 

Hätkähdin. Olin ymmälläni.

Sitten kysyin. Anteeksi, mutta kuinka niin en ole tukenut. 

Vääränlaista tukea

Jäin miettimään tytön sanoja. 

Enkö ole ollut aina paikalla, antanut vinkkejä, ohjannut ja opastanut, auttanut muutoissa, tuonut evästä, pyytänyt käymään, hakenut apua nuorisotyön ammattilaisilta, seisonut rinnalla ja vastannut kinkkisiin kysymyksiin. 

Enkö ole kuunnellut tunteenpurkauksia ja vastannut vihaisiin puheluihin maailman päähän potkiessa. 

Enkö ollut antanut kavereille yösijan, kissoille kodin, autolle paikan. 

Ja keskustellut loputtomiin erilaisista tavoista rakentaa omanäköistä elämää.

Ottanut mukaan suunnitelmiin ja antanut tilaa hengittää. Ja auttanut kasvamaan silloinkin, kun ikävä on nostanut päätään. 

"Kyllä, joo. Mutta mä tarkoitin lähinnä rahallista tukea. Kaikkien muiden perheiden lapsia autetaan rahallisesti, me ollaan ihan outoja siinä suhteessa", tyttäreni jatkoi.

Rahako rakkauden mittari

Auts. Raha. Jälleen tämä kivenmurikka johon törmää tämän tästä.

Tuohta ei ole ollut repiä liiaksi asti. Silti unelmia on toteutettu, vaatteita hankittu, ruokaa syöty. Joskus odotettu tovi ja saatu toteutetuksi retkiä, matkoja, elokuvakäyntejä.

On myös ollut syitä miksi rahaa ei ole irronnut helpon kautta. 


Rahapeliongelmainen poikani ei osaa käsitellä rahaa silloin, kun mania peleihin iskee voimalla. Silloin lähtee lapasesta ja mikään ei ole pyhää. Hanat on jollakin tavoin suljettava. 

Kun vapaaehtoistyöntekijänä ohjasin pelaajien läheisten ryhmää tulin hyvin tietoiseksi manipuloinnista ja hyväksikäytöstä mihin riippuvaisuudesta kärsivä henkilö kykenee. Pelaamista ei tule mahdollistaa antamalla rahaa.

Tyttäreni ei pelaa. Hän on rahankäytössä säästämisen mestari ja kokee, että raha tuo turvaa. 

Toki tuo, ei siitä silti tarvitse keräilyn kohdetta tehdä.

Nuori aikuisuus saattaa olla haaste

Kun nuori ajautuu umpikujaan ja uhkaa syrjäytyä ei raha ratkaise, helpottaa kyllä olemisen tuskaa hiukan.

Aina en ole lähtenyt itseaiheutettuihin tilanteisiin mukaan, vaan lähinnä pyrkinyt näyttämään, että omillaan on pärjättävä. 

Niinpä minun tukeni on ollut vähäistä. Kymppi silloin, vitonen tällöin. Joskus enemmänkin. 

Kotiin on aina saanut tulla. Syömään, jos ei muuten. 

Nuorisoliiton tuki on tarpeen

"Teidän on otettava yhteys tukihenkilöön", paasaan ties kuinka monennetta kertaa illan aikana. Selittelyitä, syytöksiä satelee. 

En anna periksi, valotan omaa näkemystäni, vaikka tiedostan nuorten aikuisten tekevän omat päätöksensä. Silti kylvän järjen ääntä mustavalkoiseen ajatusmaisemaan. 

Yökylän lohtu

"Voidaanko olla yötä", vanhin poika kysyy ilme sulkeutuneena. 

Tytär lupautuu käymään kaupassa, jos maksaisin ostoksista puolet.

Petaan yösijan. 

Hengailemme pitkälle yöhön rock-konserttia katsellen. 

Kuopus ja keskimmäinen innostuvat vääntämään kättä vanhimman veljensä kanssa. 

Aamulla kaikki nousevat pyytämättä seitsemältä.

Hymähdän, kummasti viihdyimme kaikki, vaikka urputin, sanoin suoraan ja taloudellinen tuki tänäänkin oli vähäistä. 

En jatka perinnettä

En ole toiminut kuten äitini. 

Kun parikymppisenä jouduin pyytämään rahaa, kivahti hän, että lainaa tämän kerran, mutta toiste ei tarvitse pyytää. 

En pyydellyt. 

Huonomminkin voisi olla

Tyttärelleni vastaan, että ihminen tekee elämässään valintoja, jotka eivät aina ole tai tunnu oikeilta. 

Ehkä olisimme toimineet toisin isänsä kanssa, jos olisimme pysyneet ydinperheenä. Ehkä olisimme miettineet vaihtoehtoista ratkaisua monessakin kohtaa. 

Tai sitten olisimme voineet olla vielä tiukempia rahankäytön suhteen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Työ on vastalääke arjen haasteisiin

Työ on monesti se paikka jossa sielu lepää. Töissä tehdään mitä tehdä täytyy. Samalla sosiaalinen verkosto toimii puskurina muih...