kotiliesi

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Kiitos ei ole kirosana


Tiedätkö tunteen, että olisit halunnut sanoa enemmän kuin ehdit, voit, tai oikeastaan edes halusit. Edes sen, Kiitos, että olit. Se tärkeä. Minulle. 

Etkö?

Minä olen. Monestikin. Olen myös sanonut, kirjoittanut. Tarkoittanut joka sanaa. Tehnyt itseni noloksi, narriksi. Mutta en kadu sanottuja sanoja. Kiikkustuolini hymyilee. 

Ehkä tunnistat itsesi tästä. Että sait enemmän kuin uskalsit antaa. Et ollut yhtä valmis kuin minä, hyppäämään. Ehkä pelkäsit, ehkä häpesit. Tai emme koskaan puhuneet samaa kieltä. Yksipuolinen tunne voi olla tuhoavaa, myös kasvattaa. 

Ujo

Olen  jo useamman kerran korostanut luonteeni ikäviä puolia. 

On kuitenkin olemassa yksi puoli, jota ehkä harvemmin tulee ajatelleeksi minut kohdatessaan. 

Olen tuskallisen ujo. 

Jep. Tiesin reaktiosi. Sinua naurattaa. Pidät tätä vitsinä. Ei se ole. 


Satutettu

Kun
liian lähelle sydämeni ja sieluni maisemaa pääsee, sitä ujommaksi muutun. 

Minusta tulee hiljainen ja outo. Varautunut. Alan vetäytyä, juosta karkuun, vältellä kohtaamista tai lähellä oloa. Luoda suojamuuria, ettei kukaan tai mikään satuttaisi. 

Nytkö tunnistat itsesi. Hienoa. Tiedät siis mistä puhun.

Jos et tiedosta, ole onnellinen. Sinua ei ole satutettu, rikottu juuria myöten.

Kun on siipensä kunnolla polttanut, ei hevillä halua sitä kokemusta uudestaan kokea.

Kiitos, vielä kerran

Kiitän siis sinua Ihana, että jaksoit rinnallani hetken kulkea, valaa minuun uskoa ja toivoa.

Jos voisin, purkittaisin kirkkaan sielusi hyllyn reunalle huonojen hetkien lohduksi. 

Ja jos olisin parempi ihminen, ottaisin lähemmäksi. 

Sulattaisin sydämeeni yhdeksi kauniiksi kimpuksi, mitä rakkaudeksi nimitetään.

Irti

Nyt päästän irti, katson kauniisiin silmiisi vielä kerran, kosketan vielä kerran, hymyilen vielä kerran. Ja pyydän vielä kerran, että jälleen kohtaisimme. Vielä kerran.

Ehkä kohtaamme. Kenties emme. Olit silti hetken olemassa, ja minä koin sinut tärkeänä. 

Olit ehkä suuntaa viitoittava, muistan silti askeliesi kaiun, opettamasi tavat. Pitkän, tutkivan katseesi, naurun, ja paljon muuta. 

Jos voisin, olisit sydämeni valittu. En usko enää tunteeseen, en rakkauteen. Joten. 

Olet ääni, olet oppi. Olet unelma. Virheetön, jossa aitouden helmi on virhe jo itsessään. 

Silti pakkomielteeksi pääni sisään et päässyt. Torppasin ovelle, meidän molempien parhaaksi. Tykkäsin silti. 

Jatka matkaasi baby, niin minäkin teen. Toivon elämääsi kaunista, päivänpaistetta. Myrskytuuleni ei ulotu sinuun, voi siis hyvin.

 Ikävän yllättäessä voit aina palata hyviin hetkiin. Tai tehdä uudet "Frontside Olliet" ja yllättää. Se tehoaa aina. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hymyhuulet huomataan

Ei sitä aina huomaa. Hymyhuulia, jotka saavat suukkoja. Jotka huomataan. Niin kuitenkin John Liebkind lauloi minun nuoruudessani...