kotiliesi

maanantai 24. elokuuta 2020

Valintoja, kipeitä ja oikeita ratkaisuja


Koti on hiljainen. Pojat nukkuvat vielä. Olen laittanut aamukahvin porisemaan ja ruokkinut kissat. Tänään ryntäystä ruokakipoille ei ollut. 

Yksinäinen kolli syö ruokaansa rauhassa, kolme muuta kissaa lepäävät laakereillaan. Kaksi on joukosta poissa. Reviiritaistolle ei ole tarvetta enää.

Ikävä kalvaa

Olen haikeissa tunnelmissa. Vaikka tiedän ratkaisun olleen oikea, tunnen ikävää. 

Kukaan ei ole kuollut, ja kenties näkisimme vielä. Silti tunnen sirpaleita sielussa. 

Vanhin poikani haki omansa pois, omaan kotiinsa. Kissoilla oli muutto edessä. Stressin paikka. 

Tunne vai järki

Luopuminen on aina raskasta, hiljaista eron tuskaa. Läheisen lähtö surettaa aina. Kissankin. Eläimet ovat perheenjäseniä.

Tiedän pojan huolehtivan parhaan kykynsä mukaan karvaisista lapsistaan. 

Ja ainakin alkuun misukat selviävät mukaan antamillani eväillä. Tutut lelut ja tarvikkeet toisivat joko lohtua tai lisäisivät ikävää. 

Vai onko eläimillä tunteita. Tulkitsenko vain omien tunteideni pohjalta, toiveajatellen, että vaistoihinsa luottava kissakin muistaisi hyvät hetket. Ehkä, ehkä ei.


Uutta tilalle

Koska oli siivouspäivä, lähti myös vanha sohva kierrätykseen. Uusi on katsottuna, ei vielä hankittuna. 

Ruokaa laittaessani mietin syksyn vaatteita. Lähinnä uusia housuja niiden tilalle joihin kissa päätti lirauttaa. 

Kyllä, ratkaisuni on oikea. Enää ei sarvi kasva otsasta. 

Syksyn värit

Syksy on uusiutumisen aikaa, kuten kevätkin. 

Syksyn lapsena rakastan kuulaita syyskirpeitä aamuja, ruskan värejä ja syksypimeitä iltoja. Kaamos on minun juhlani, rauha jossa sielu lepää ja sydän rakastaa. 

Suunnanmuutos

Palaan yhä aiheeseen. Selvää on kuitenkin se, että ratkaisu piti tehdä, ja tässä hetkessä se oli oikea. Tilaa tarvitsevat, juuri aikuisuuteen astuneet kissat tarvitsivat uuden kodin, ja oman isäntänsä. 

Reviirimerkkailu oli kasvava ilmiö. Ja kun tilaa vaativat yksilöt alkoivat repiä toistensa nahkaa vereslihalle, eivätkä mitkään keinot enää auttaneet, oli neuvoteltava pojan kanssa vaihtoehdoista.

Yhteistä köyttä vedetään tässäkin. Sisarukset päättivät ottaa voimaeläimensä uuteen kotiinsa. Työnjaosta eläinten hoidossa on päävastuu pojalla, ja tyttärenikin on aika opetella vastuuta toisesta.

Huomisesta ei tiedä kukaan. On luotettava siihen, että elämä edelleen kantaa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yhteisen pöydän ääressä

Tänään kotikokkailen. Pääruokana oli uunilohta, keitetyt perunat ja pippurikastike, vihersalaatti.  Jälkiruokana marjaisa mangos...