kotiliesi

lauantai 29. elokuuta 2020

Nostalgiaa ja häähumua


Juhlahumua oli tänään ilmassa. Hääpari onnellisena pöydässään, häävieraat hymy herkässä onnittelumaljoista kiinni pitäen. 

Olin kuokkavieras näissa häissä. Roolini oli olla sivussa, taustajoukoissa. Lähinnä voinokareen annostelijana, leipäkorin vastaavana. 

Parasta pöytään

Kollegat järjestivät varsinaisen pitopöydän, tarjoiluhenkilökunta koristelun ja kattauksen. Myös morsiusparin lähimmät näkivät vaivaa. 

Rakkauden määrää ei siis voinut mitata. Näihin häihin panostettiin. 

Hääpäivä

Minunkin hääpäiväni aikoinaan osui elokuulle. Jos nyt juhlittiin 29 päivä, oli omani 26. 

Muistan miten nuori ja jännittynyt morsian olin, miten tahdoin, ja miten sanatarkkaan halusin etikettiä noudatettavan. 

Olin hyvin taikauskoinen, kaiken piti olla just eikä melkein. Uutta, vanhaa, sinistä ja lainattua. Kontrollifriikkinä tahdoin tehdä kaiken itse. Karkkinyyteistä sydämiin ja kaareen. 

Muistan miten askartelin ja suunnittelin, ja miten olisin toivonut olevan. 

Ja muistan minua tukeneet ihmiset. Muistan häävieraat, kättelyn ja onnittelujen loputtomuuden. 

Muistan kälyni ja nuorimman siskoni ilmeen, kun heidät pakotettiin prinsessamekkoihin luonteensa vastaisesti. 

Muistan oman krumeluurini. Täydellisen prinsessan röyhelöineen ja helmoineen. Korot kengissä ja huntu kasvoilla. Suudelma alttarilla. 

Muistan ne sovitut asiat mitä tekisimme ja emme tekisi hääpäivänä. Piknik, sauna ja kavereiden pilat hotellisviitissä. Häämatka lappiin. 

Tahdon kun sinäkin tahdot

Silloin korona ei määritellyt kutsuttujen määrää. Kutsuttuja oli 300, 214 saapui paikalle epävakaiseen säähän. 

Pitopalvelu toimi toiveidemme mukaisesti, ja perinteitä noudatettiin hämeen ja savon hengessä. Hidas ja vilkas luonne kohtasivat. Sahti virtasi vieraille. 

Silloin radiossa soi "Tiina tahtoo naimisiin" Oli vuosi - 95. 


Ero

2008 soi radiossa Samuli Edelmanin "ei mitään hätää", silloin ajattelin, että kyllä selviän tästäkin. 

Eromme astui tuolloin voimaan, lokakuussa. 2009 palasin liittoon. 2012 muutin Helsinkiin. Ero oli vihdoin ohi. Henkisesti se oli ohi paljon myöhemmin. Ja aiemmin. 

Vuosien väliin mahtuu monenlaista hyvää ja nostalgista muistoa ja kokemusta. 

Myös niitä syitä miksi erosin ja karkasin liitosta. 

Ehkä yhtenä syynä se, etten tuntenut kunnolla itseäni, puolisoni ei sitäkään vähää, ja arvomaailmakin täytyi päivittää ajantasalle. Molemmilta. 

Ehkä myös ajattelin niinkin, että en tulisi tämän ihmisen kanssa jakamaan loppuelämää, vaikka avioliiton valan vannoinkin. 

Ja edelleen olen sitä mieltä, että valinta oli oikea, vaikka kuinka tunnelmoisin menneessä herkkinä hetkinä, tai vain valottaakseni syitä ja seurauksia. 

Liian vähän tunnetta

Myöhemmin pohdin, että ehkä lasteni isä oli oikeassa kysyessään teinkö vain lapset hänen kanssaan, rakastinko edes tarpeeksi. 

Ehkä sitten vain rakastin liian vähän, vaikka kuvittelin toisin. Tai ehkä en edes tiennyt mitä rakkaus on. 

Ja tuskinpa tiedän vieläkään. 

Olen skeptinen, kyyninen ja ymmärrän ystävyyttä, vanhemmuutta, elokuvamaailman fantasioita, halua, himoa ja kemiaa. 

Torjun kuitenkin syvemmät tunteet, romantiikka on saduissa ja tarinoissa, pinnassa, ei syvällä. Illuusio, kupla ja harha, pakkomielle. Hormonimyrsky. 

Ehkä en vain uskalla

Silti kuvittelen sieluni ja sydämeni huutavan ääneen. Kuin kipaleessa "jos mulla olisi sydän". 

Älä huoli lukijani. Suon kyllä ilon ja valon sitä tarvitseville. Turvasataman liikkuville laivoille. 

Ehkä on jopa olemassa liittoja joissa arvostetaan, kunnioitetaan, keskustellaan, ja kosketuksella on syvempi merkitys. 

Suon siis hääpareille päivänsä onnellisina. 

En halua omistaa

Jos vielä erehtyisin naimisiin olisi kumppanilla oltava jäänmurtaja. Muurejani ei hajoiteta noin vain. 

Hääjuhla olisi pienin mahdollinen. Maistraatti ja lähimmät ystävät. Edes sukuani en esittelisi. Ainakaan ihan heti. 

Rikotut valat jättävät häpeän

Maailma on raaka, yllättävä ja ei voi koskaan vannoa verivalaa kestääkö lupaus. 

Omalla kohdalla oli vaikeinta antaa anteeksi itselleen valinnoista, jotka vaikuttivat niin moneen ihmiseen. 

Ehkä polyamoorisissa suhteissa on ymmärretty ihmisen erilaisuus oikein. 

Voit rakastaa ehdoitta, kahlitsematta toista. Ilman omistussuhdetta ja silti yhdessä ja erikseen.

Ja voihan olla niinkin, että on helpompi inhota kuin rakastaa. Rakkaus vaatii vastuuta, viha ei. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hymyhuulet huomataan

Ei sitä aina huomaa. Hymyhuulia, jotka saavat suukkoja. Jotka huomataan. Niin kuitenkin John Liebkind lauloi minun nuoruudessani...