kotiliesi

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Syksyn värit, brunssi ja pelipsykologiaa


Syysmyrskyä povataan saapuvaksi loppuviikosta. Mielialani myrskyää jo nyt. 

Näen unia roboteista, taloista, verhoista ja työkavereista. Viikon mittaiset tauot töistä eivät selvästikään sovi minulle. Kun oli tasaisesti töitä ei ehtinyt unia katsella. Nyt ehtii katsoa tv-sarjatkin. 

Kiire kantapäillä

Tänään työpäivä oli kiireinen. Olin nipinnapin aikataulussa. Kuorrutin vielä kakkuja, kun niitä jo pyydettiin esille. Salaatti loppui kesken, onneksi raaka-aineet eivät. Ennakointi toimi.

Huomaan kokin taitojeni kehittyvän, olen kuitenkin yhä liian hidas. Nopeus vaatii aikaa. 

Kotikokkina heräsin juhlia laittamaan aamulla aikaisin, niin tänään myös töissä.

 Silti oli tuli häntäluussa, ja kipinä jalkapohjissa. 

Tulevat viikonloput saattavat olla samankaltaisia. Viikonloppukokkina ei tule ainakaan aika pitkäksi. 

Psykologista peliä

Nopeutta voi harjoittaa, kuten hahmotustakin. Tosin on sekin hidasta. 

Keskimmäinen pojistani on laittanut minut testiin. Pelaan psykologista hahmotuspeliä, jonka tarkoitus on sekä parantaa ongelmanratkaisukykyäni, että hahmottaa sitä kuinka jokaisella valinnalla on seurauksensa. 

Vaikeusasteeni on helppo. Aloittelijan rooli. Poikia naurattaa jo tässä kohtaa. Kiihdyn nanosekunnissa omaan hitauteeni ja syytän konetta. Ja pelin päähenkilöä. 

Minussahan ei tietenkään ole mitään vikaa. Vai mitä. 

Ota tai jätä

Minä, joka en pelaa kuin Monopolia ja Unoa, istun siis nykyisin tunnin pari tietokoneella suorittamassa tehtävää kolmen Androidin muodossa. 

Jos kyse ei olisi psykologiasta en olisi suostunut, nyt kuitenkin itseäkin kiinnostaa tietää miten poika minut lopulta analysoi.

 Totesin pelin kehittyessä, että se ainakin pitää paikkansa, että annan vastapuolelle mahdollisuuksia useammin kuin kerran toimia oikein, ja jos mikään ei muutu, niin se oli sitten siinä. 

Ystävät, kylänmiehet ja exät ovat tämän kenties huomanneet. 

Näin kävi myös pelissä, pääsi eräskin Androidi tuskistaan. Ei itkenyt perään, kun ei ollut millä itkeä. Enää. 

Julmaako. Peli on vielä kesken, joten tälläkin valinnalla saattaa olla seurauksensa, kuten kaikella tosielämässä. Voin joutua katumaan valintaani. Pelaan siis riskillä, kuten aina. 

Valinnat vaikuttavat usein moneen asiaan ja moniin ihmisiin. Eikä ikäkään välttämättä tuo viisautta, vaikka kokemusta toisikin. 

Niinpä nykyään pidättäydyn radikaaleista ratkaisuista jotka muuttaisivat seesteisen elämäni. 

Asiakas edellä

Egoni kärsii pian kolauksen. Olen kehunut lähimmille kuinka hyvä olen organisoimaan. Niinpä. Älkää uskoko minua, horjuu se luottamus itseen minullakin. 

 Ja laskupääni on huono. Jo kahdesti olen ollut tilanteessa jossa aikataulutus on ns. pissannut kintuille. Kiire on tullut. 

Asiakkaat eivät kärsineet. Omassa mielenmaisemassa sen sijaan oli vilkasta. Piti muistaa sen seitsemänkymmentä asiaa. Juosta ajan kanssa kilpaa ja liikkua varoen. Valmista tuli lopulta. 

Brunssi kuin vappuna

Sunnuntaibrunssi tänään onnistui, vaikka kiikutin myöhässä erinäisiä kippoja ja kuppoja saliin. Totesin vain, että pirun paljon enemmän syötävää kuin normaalisti buffaa rakentaessa.

 Olin jo unohtanut mitä brunssi pitää sisällään. Kaikkea kivaa ja värikästä runsaasti tarjolla. 

Ensimmäiset brunssimuistoni liittyvät vappuun. Niin vapaa-ajalla kuin työssäkin. Ullanlinnanmäellä piknikillä, ja Musiikkitalossa brunssia rakentamassa. Ullanlinnanmäellä juotiin skumppaa, Musarilla tuli Pavlova tutuksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hymyhuulet huomataan

Ei sitä aina huomaa. Hymyhuulia, jotka saavat suukkoja. Jotka huomataan. Niin kuitenkin John Liebkind lauloi minun nuoruudessani...