kotiliesi

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Herttoniemi kätkee helmoihinsa aarteen

Herttoniemen kartano on avoinna sunnuntaisin 12-14
Blogipostaukseni jatkuvat, koska löysin aarteen, joka on pakko jakaa juuri sinulle. Eihän sitä koskaan tiedä, jos satutkin etsimään sopivaa kohdetta vierailla kesälomalla pääkaupunkiseudulla. Ruoka ja tarinat tukevat tätäkin ehdotusta. Kaikki samassa paketissa.

Tulevan syksyn työharjoittelupaikkani valtaisa miljöö tarjosi lumouksellisen kokemuksen, jossa koin astuneeni aikakoneeseen ja palanneeni syvälle historiaan. Siihen aikaan, jolloin kukaan meistä ei tällä maankamaralla vielä taapertanut, ei edes lähi esi-isiemme silmäkulmassa pilkkeenä.


Astuin elokuvaan

Jos olet koskaan katsonut kotimaisia klassikkoelokuvia, siis niitä sellaisia mustavalkoisia ja vanhanaikaisia, niin saatat muistaa elokuvan Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Sen, jossa Leif Wager sulkee Regina Linnanheimon syliinsä ja laulaa "Romanssin". Silloin ehkä tiedät myös ne romanttiset puitteet missä elokuva tehtiin.

Etkö?

No, en minäkään tiennyt. Ainakaan en ymmärtänyt, että niinkin lähellä kuin Herttoniemen metroasema voi olla jotakin niin historiallista. Keskellä kaupunkia on kokonainen maaseutu, kartano ja mökkimiljöö navettoineen ja aittoineen, jopa maalaisromanttisine tuoksuineen. Ja vinttikaivo kuin odottamassa veden ottajaa. Kartanon pääovilta aukeaa lähes luonnottoman pitkä puisto käytävineen, viheralueineen, koristeistutuksineen ja jättiläispuineen. Askel menneisyyteen jälleen.



Tuulimylly sen tiesi

Ja se tuulimylly heinäseipään kera tuli tietenkin aivan ensimmäisenä vastaan. Olin myytyä naista. Puistoa käyskennellessäni saatoin miltei nähdä Katariinan astelevan kreivinsä vierellä, istuutuvan puistonpenkille ja vaipuvan intohimoiseen syleilyyn rakastettunsa käsivarsille. Oijavoih, mikä tunteenpalo.

Puisto tuntui jatkuvan loputtomiin. Aivan perille en ehtinyt, koska sovitun tapaamisen ajankohta koitti, joten en ole varma avautuuko meri heti puiston jälkeen. Jos aukeaa, on se kruunu maisemallisuudelle.

Herttoniemen kartano on peräisin 1700-luvulta, ja toimii nykyisin museona, johon on mahdollisuus saada opastettu kierros. Harmillista vain, että aika on rajoitettu vain sunnuntaihin klo.12-14. https://hertonasgard.fi/suomi/kotisivu/


Aitauksen takana kokonainen elokuvakylä

Ravintola Wanha Mylly 


Ravintola Wanha Mylly palvelee näin kesäisin pääosin terassilla ja "siivessä", jonne mahtuu kaikkiaan noin 200 henkilöä ruokailemaan. Talvisin ravintola hiljenee ja sisällä tilaa on noin 80 henkilölle. Kaksi erillistä kabinettia sallii oman rauhan juhlavieraille.

Historialliset puitteet juhlaväelle
"Olisitpa ollut täällä toukokuussa syreenien kukinnan aikaan, kun tuoksu oli huumaava ja kukkaloisto parhaimmillaan", sanoo Ravintolapäällikkö Heli Jääskeläinen, kun ihastelen miljöötä jonka keskellä istumme. Jääskeläinen kertoo olevansa vannoutunut kotimaisten klassikkoelokuvien ystävä ja sanoo nauttivansa työympäristöstään.

En ihmettele yhtään. Minäkin nauttisin, ja imisin lisää energiaa joka päivä työmatkoillani puistossa.

Tarjoilijat ympärillämme vaikuttavat olevan samaa mieltä. Seuraan heitä sivusilmällä. Toinen tarjoilijoista vetää lastalla pöytää, kun toinen pyyhkii pöydän puhtaaksi. Terassin toinen osa on sateelle vapaa, joten välillä on kuivattava se, mitä kesä ei yksin kykene. Yhteistyö on mutkatonta.

Toinen tarjoilijoista naurahtaa, kun toinen korottaa leikkisästi ääntään kysyen "Mitääh". Ohitse kulkee meteliä pitävä pikkuhärpäke, olisiko ollut ruohonleikkuri vai traktorintekele. Yhtä kaikki, homma toimii ja "ain laulain työtäs tee", näyttää toimivan täälläkin.

Puisto aukeaa useaan suuntaan
Tervetuloa taloon

Siirrymme terassilta
 sisätiloihin, kohti keittiötä, Herttoniemen kartanon vieressä oleville Pehtoorin tiluksille ja tupaan, joka nykyaikana toimii ruoka- ja seurusteluravintolana.

Wanha Mylly ei ole pelkästään A`´la Carte ravintola, vaan myös erilaisia yksityistilaisuuksia voi ravintolassa viettää syntymäjuhlista- muistotilaisuuksiin. Keittiömestari Harri ilmoittaakin että täytekakkuja heillä pääsee kyllä tekemään. Lupaan tehdä voitavani. Onhan se jo tuttua Musiikkitalosta.

Ravintola Wanhan Myllyn terassi 

Tunnustelen ilmapiiriä. Ystävällinen henkilökunta on tarjonnut minulle kahvit ja kuplavedet, ja tervehtii käsipäivää. Jokaisella vaikuttaa olevan hymy herkässä, ja rauhallinen työote. Ehkä satuin paikalle hyvään aikaan.

Sekä ravintolapäällikkö, että keittiömestari ovat kiinnostuneet kuulemaan pätkän historiaani, ja parissa minuutissa hissipuheeni on kuultu. Molemmat toivottavat minut tervetulleeksi keittiöön elokuussa. Olen täpinöissäni. Ytimessä, jälleen kerran. Tästä ei voi seurata muuta kuin hyvää.

Tänään oli tarjolla

Heräsi paljon kysymyksiä

Ennen poistumistani ravntolasta minulle esitellään vielä lisää taloa, ja kerrotaan hieman käytännöistä ja kattauksista. Pohdin mittasuhteita ja silmäilen keittiötä. Kellarikylmiö pohdituttaa. Mitenkähän moderni tai historiallinen se mahtaa olla. Tiedostan olevani uuden äärellä monin eri tavoin, ja pohdin millaista oikea työskentely tulee olemaan. Mielenkiintoista, aivan varmasti. Ja hauskaa. Tai sitten ei. Ei voi tietää. Olen silti utelias kaiken kokemaan ja näkemään.

Varoitan jo edeltä tulevia esimiehiäni, että tulen olemaan kovin tiedonjanoinen ja utelias kaikkea kohtaan mitä ammatillisesti vaaditaan. Lupaan myös joustaa, olla lojaali ja venyä tarvittaessa pitkällekin. Olla silti vain opiskelija. Motivoitunut sellainen.

Ravintolapäällikkö rauhoittelee, että työajat ovat inhimillisiä. Tietenkin, mutta olemme keittiömestarin kanssa yhtä mieltä siitä, että ainahan ne tilanteet muuttuvat. Se on pienestä kiinni, kun pakka menee uusiksi, ellei sitten koko soppa. Kun Ravintolapäällikkö vihjaa, että aiheesta voi tehdä blogin, tartun täkyyn. Tietenkin.

Iäkkäitä ovat puutkin

Lue lisää miniblogistani Instagramista: https://www.instagram.com/phannele7/?hl=fi


maanantai 15. heinäkuuta 2019

Seurasaari: villi luonto ja historia

Maalaisromantiikkaa
Tämä kesäloma vie minut historian äärelle ja lähelle luontoa. Vaikka hiljenenkin somekanavilla pääasiallisesti loman ajaksi laitan kuitenkin pätkän kokemaani tähän blogipostaukseen. Kuinka Seurasaari kokemaani liittyy, niin se selviää kun luet lisää.


Kesävieras lapsuudesta

Sain kesävieraaksi lapsuudenystäväni Pieksämäeltä, sieltä läheltä mistä itse olen lähtöisin. Maalta, savon perukoilta. Sieltä missä maisema nykyisin metsittyy, ja kaupungit ovat hiljaisia. Sieltä mistä minä lähdin jo murrosikäisenä Helsinkiin, ja rakastuin kaupunkiin täysin. My Helsinki on myös Seurasaari.

Kesälomani läheni puoltaväliä ja olimme sopineet kaverin vierailusta jo kesän alussa.  Poikien lähtiessä isälleen loman viettoon valmistauduin ottamaan ystäväni vastaan.

Meidän historiamme on pitkä, koska tunnemme toisemme vuosikymmenten takaa. Olemme erilaisia, ja silti meissä on jotakin samaa. Pitkässä ystävyyssuhteessa on se hyvää, että se kestää tyynet ja myrskyt, muuttaa välillä muotoaan, ja silti säilyy.

Avara, tilaa antava luonto lähellä ydinkeskustaa

Maalaisserkku ja kaupunkilaishiiri

Koska ystäväni nyt kerrankin oli Helsingin humussa, niin päätimme poiketa nähtävyyksiä katselemassa. Alkuun shoppailimme ja kuljeskelimme lähiöiden tienoilla, kuvasimme auringonlaskua ja sometimme kavereille katsottaviksi. Syötiin hyvin ja hieman juotiinkin. Hengailtiin kaupungin kaduilla, diivailtiin ja kikateltiin.

Pohdimme myös Lammassaareen tai Seurasaareen menoa. Mihin aika vain riittäisi. Ystäväni esitti toiveensa käydä Seurasaaressa. Niinpä bussi 24 vei meidät keskustan ytimestä Meilahden ääripäähän ja keskelle villinä kasvavaa luonnossuojelualuetta ja museohistoriaa.

Meren ylittävä silta Seurasaareen vain jalankulkijoille

Historia ui suoraan syliin

Kansanpuistona tunnettu Seurasaari kerää kävijöitä joka kesä bussilasteittain. Jo heti meren ylittävä silta saa matkailijan kohottamaan kameran linssin kohti kuvattavaa näköalaa. Meri on käsinkosketeltavan lähellä, ja pullaposkihanhien lisäksi sorsia, ja jopa joutsenenkin saattoi rantatörmäältä huomata. Oravia emme tällä kertaa nähneet, mutta yhden sellaisen hautakummun kyllä. Surulliseksi teki se, että vanha orava oli ihmisen toimesta kivitetty kuoliaaksi. Julma on maailma Seurasaarenkin eläimille nykyään.

Utelias valkoposkihanhi halusi samaan kuvaan
Luonto oli näin heinäkuussa parhaimmillaan, ja näytti koko kirjon kukkaloistoa ja muuta kasvillisuutta. Bongasin yhden jos toisenkin lapsuudesta tutun heinän metsän siimeksessä kiertäessämme. Allergikkona tosin totesin, että nenäsuihke olisi ollut tarpeen olla mukana. Ahomansikat jäivät kypsymään lisää, kun jatkoimme matkaa.

Omassa varhaislapsuudessani metsämansikoita poimittiin heinän varteen jonoksi ja syötiin sitten kaikki kerralla, tai joku säästeliäs ehkä yksitellen.

Ahomansikat olivat lapsuuden herkku

"Kulkurin valssin" keskellä


Historialliset vanhat aitat, tuulimyllyt, pappilat, riihet ja torpat oli infotaulujen mukaan tuotu aidoilta asuinsijoiltaan eri puolilta suomea. Ei siis ihme, että tuntui kuin olisin palannut lapsuuteni maisemiin ja astunut sisään kotimaisten klassikkoelokuvien maalaisromantiikkaan. Oli heinäseipäitä, maakellareita ja merenrannassa kasvavia jättiläiskaisloja, sekä suuria kirkkoveneitä. Heinätuvissa asuttiin heinänteon aikaan.

Omasta lapsuudesta muistan polkeneeni heinäkasaa kilvan toisten nuorten kanssa. Hyppineeni ladossa, pyörtyneeni kerran lähes niittokoneen terän päälle, ja etsineeni vastasyntyneitä kissanpentuja ladon perukoilta. Ja muistan vieneeni kotikaljaa pellolla olleille, laittaneeni heinäseipäisiin tappeja reikiin, heinähangollisten nostojen väliin. Ja juossut sitten uimaan iho kirvellen heinien jäljiltä.

Nili kannon nokassa


Nostalgiaa ja ohrarieskaa

Tiedätkö mikä on Nili? En minäkään tiennyt, nyt kuitenkin voin sen sinulle kertoa. Näytti aivan isokokoiselta lintulaudalta talitinteille. Ei kuitenkaan ollut. Vaan vanha aitta korkealla "kannon nokassa", jonne ahmat ja karhut eivät päässeet ruokia syömään. Loogista, nyt kun sen tietää.

Löysimme Pieksämäen maalaiskunnasta peräisin olevan talon, ja saimme tietää perinnerieskan syntyhistorian. Ohrarieskaa ovat minunkin mummoni ja äitini valmistaneet. Ja on minullakin siihen ohje.

Tuntui hauskalta löytää tavallaan omat juurensa paikallisesta Kansanpuistosta alkuperäiskuosissaan. Sillä juuri tuo alkuperäinen tunnelma tuo sen nostalgisen olemisen niin lähelle.


Ohrarieskan historia

Hiljennyimme meren äärelle

Luonnon helmaan eksyessä on hyvä laittaa välillä kamera kiinni, istua meren äärelle, kalliolle tai vaikka sammalmättäälle ja antaa ajatusten olla. Keskittyä hengittämiseen ja antaa tunteiden valua ulos. Toiset kutsuvat sitä meditaatioksi, minulle se on tapa päästää irti. Joskus surusta, joskus ajatuksista, joskus vihasta, joskus stressistä. Milloin mistäkin.

Akkujen lataus meren äärellä tai luonnon keskellä on äärimmäisen tärkeää. Energiaa virtaa joka henkäyksellä sisään, ja se on voimavara syksyn tuimissa tuulissa ja talven pakkasissa, pimeän aikaan varsinkin. Kaamosmasennus on monelle arkipäivää, ja kun valo ei riitä, voi luonto olla se, joka auttaa.

Mekin pysähdyimme kuvaamisen ohessa myös nauttimaan luonnosta. Kiire kun ei näin lomallakaan ole minnekään. Eikä tarvinnut edes ajatella mitään. Olla vain.

Jättiläiskaislat

Maalaisromanttiset tuulimyllyt

Tapasimme myös herra Harakan ja hänen Mamsellinsa. Tuulimyllyjen klassikot, joiden jykevät olemukset seisoivat ylväinä kallioillaan. Mamselli lienee ollut aiemmin hieman siipirikko, koska oli saanut uudet siivet, ja seisoi nyt hieman syrjässä kainosti helmojaan pidellen. Herra Harakka taas oli pitänyt vankan kuosinsa, ja vaikutti nauttivan olemisestaan kaiken keskipisteenä puistotiellä kulkijoille. Useammalla taholla kamera kävi. Niin meilläkin.

Tuulimyllyjä on alunperin käytetty viljan jauhamiseen sekä vedennostoon. Nykyisin perinteisistä tuulimyllyistä on kehitetty tuulivoimaloita. Voit lukea halutessasi tuulimyllyjen ja tuulivoiman historiasta täältä: https://www.tuulivoimayhdistys.fi/tietoa-tuulivoimasta/tietoa-tuulivoimasta/miksi-tuulivoimaa/tuulivoiman-historiaa


Harakkamylly
Mamsellimylly



Turha potkia tutkainta vastaan

Virtasalmi, se paikka jossa lapsuuteni vietin, on yksi vanhoista tuulimyllypitäjistä. Valitettavasti tuulimyllyt ovat katoava kansanperinne, kuten maitolaituritkin. Minun lapsuuteeni ne kuitenkin liittyvät. Molemmat. Maitolaiturilla treffattiin kylän kakarat ja odotettiin kauppa-autoa. Lähimyllyssä jauhatettiin jyvät jauhoiksi, ja minä katselin tapahtumaa silmät soikeina. Jauhosiiloon ei saanut mennä, varoitettiin. Reunoilta kurkin kuitenkin. Ja mylly pyöri. Jossain solisi vesi. 

Nykysin tuo pieni mylly on  muuttunut ja "hieman" kasvanut. Lue täältä lisää:https://www.virtasalmenviljatuote.fi/

Onko siis ihme, että rakastan noita uljaita tuulella kulkijoita. Tuulimyllyjä, joiden luotettavuus on juuri jauhoissa, vedessä ja nykyisin myös sähkössä. Tuulimylly edustaa minulle turvallisuutta, on näyttävä, hillitty ja antaa tilaa hengittää.

 Muistan nuoruudessani erään papin sanoneen, että tuulimyllyjä vastaan on turha potkia. Mietin silloin mitä mahtoi tarkoittaa. Nyt olen sitä mieltä, että ehkä sitten niin. Sillä omassa elämässä tuulella kulkiessani olen huomannut, että vaikka suunnittelin toisin, vie elämä kuitenkin välillä toisaalle. Päämäärä voi olla sama, mutta suunta muuttuu välillä. 

Väriä historiassa

Kaikellako tarkoitus

Jäin pohtimaan, että avioeroon asti taisin kulkea myötätuulella, vaikka hanttiin pistinkin aina välillä. Uskoin kaiken tarkoitukseen. Kunnes kyseenalaistin, ja aloin muuttaa suuntaa. Potkin siis omia tuulimyllyjäni vastaan, lähinnä hajosivat henkiset varpaat, ja lopulta siivetkin, kappaleiksi. Oli parempi antaa olla ja antaa tuulen näyttää suunta.

Olisinko koskaan päätymässä kokiksi, jos olisin jäänyt entiseen. Epäilen. Itsetuntoni oli ruoskittu irti selkänahasta. Uskoin itsekin olevani täysi nolla. Eli koen kyllä tuulimyllyjä vastaan potkimisen olleen itselleni hyväksi. 

Ennen vanhaan keittiössä

Tulevaisuuden tuulimylly

Menen pian haastatteluun syksyn työharjoittelua koskien. Tarkoituksena päästä valmistamaan annoksia ja A`la Carte ruokia. Olen toiveikas. Harjoittelupaikan kartanon lähellä näet seisoo vahva ja vankka tuulimylly. Ja tuon maalaisidyllin keskellä komeilee Pehtoorin tilukset. 

Ravintolan alueella on aikoinaan kuvattu  myös vanha kotimainen klassikkoelokuva: "Romanssi", jossa Leif Wager Regina Linnanheimoa pidellessään lauloi: "sua vain yli kaiken ma rakastan". 

Onko kaikella siis tarkoituksensa, tulenko valituksi vai en. Jos en, niin uusia junia tulee aina, on vain valittava yksi johon jälleen nousee. Ja jos tulen valituksi, niin tuulimylly sen kertoi. Tulevaisuuden, historian keskellä.




Lue lisää miniblogistani Instagramista: https://www.instagram.com/phannele7/?hl=fi


Marilyn Monroen sanoin:"Jos et kestä minua pahimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani".











lauantai 6. heinäkuuta 2019

Oranssi energia vie luovuuden lähteille


Alkupalat
Kesäloma on alkanut  kohdallani viikko sitten, ja vielä olen ollut hiukan koulumaailman kirjallisissa töissä kiinni. Kun vihdoinkin sain näyttöraportit valmiiksi ja lähetettyä asianomaisille, saatoin huokaista pitkään ja hartaasti. Olen nyt puhaltanut viimeisenkin henkäyksen kevään ja alkukesän jännän äärellä olemisen ulos.

Uuden äärellä oleminen vie paljon energiaa, jos sitten myös tuokin sitä. Minulle työ on myönteistä energiaa. Toisin kuin ennen. Silloin saattoi hyvä energia olla raskassoutuista ja takkuilevaa, muuttua kielteiseksi.



                                                                  Uupumus vei voimat

 Olen palannut takaisin värien kyllästämään maailmaan, josta mustavalkoisuus on kaukana. Olen kuin uudestisyntynyt ja oranssin liekehtivä energia valuu jäseniini takaisin. Suurin sähköisin kuplin ja sykäyksin.

Tuo oranssi liekki katosi minulta uupuessani liikuntaan eroprosessin tiimellyksessä, kun aktiivisesti hain pakoreittiä ulos silloisesta elämäntilanteestani. Alkuun liikunta paransi oloani, antoi virtaa ja elämäniloa. Kunnes alkoi pikkuhiljaa maistua tervanjuonnilta. Kolme vuotta liikuin kuin minua olisi itse piru ajanut takaa. Ehkä ajoikin, kuka sen tietää. Lopulta en enää kyennyt jumppasaleihin lähtemään.

Lohivoileipiä

Oranssi nostaa väsymyksestä irti

Kun löysin oranssin liekin vuosia sitten itsestäni, olin hämmentynyt. En tiennyt mitä ajatella. Tuon värin näytti silloin minulle liikunnanohjaajani energisyys. Hänen persoonansa sai 400 ihmistä liikuttamaan itseään useamman vuoden kaupungin saleilla ja leireillä. Olin yksi heistä. Se tyyppi jonka kaksi vasenta jalkaa olivat aina toistensa tiellä. Silti rakastin liikuntaa yli kaiken. Aloin huomata etten ollutkaan aivan niin huono, kun olin kuvitellut. Lopun kaiken liityin esiintymisporukkaan ja esiinnyimme paikallisissa tapahtumissa liikunnan askelin, ja voin kertoa, että kivaa oli. 

Sitten kadotin liekkini, ja luulin vielä viime talvenakin, ettei tuota liekkiä enää takaisin saa. Olin väärässä. Tänään tervehdin tuota liekkiä ja elämänjanoa koko sydämestäni kuin vanhaa tuttua konsanaan. En tiedä mitä tapahtui, energiatasapainoni heitti kuperkeikkaa ja olen siellä missä olla pitääkin. Kun pukeudun jälleen väreihin olen oma itseni, luovuutta ja hulluutta täynnä. Näen mystiikkaa ympärilläni ja tartun hetkeen siekailematta.

Valkosuklaa pannacotta


Hullu vai vielä hullumpi

Kuulostaako hullulta. Antaa kuulostaa. Selkokielellä voin suomentaa sen sinulle. Olen työuupumuksen, liikuntaan uupumisen ja elämään uupumisen jälkeen palannut luolastani ihmisten ilmoille. Ja energia virtaa minusta pulppuillen, ja se näkyy kaikessa mitä ja miten teen. Lähinnä energia näkyy tunteiden pirskahdellessa sisältäni ulos. Kirjoittamisen ja somettamisen lisääntymisenä, tai ruokaa laittaessa, luovuuden kukkiessa. Eli ei ollenkaan pelottava ja kamala juttu.

Koska näen asiat väreissä, koen sisälläni olevan liekin oranssiksi. Oranssi väri tuo voimaa ja hehkuu elämäniloa. Se oli sitä vuonna 2009 kun ensimmäiset oireet uupumuksesta alkoivat näkyä, en vain ymmärtänyt merkkejä. 

Ympyrät sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen

Valinnat ovat vapautta

 Ympyrät sulkeutuvat, menneisyys kohtaa nykyisyyden ja tulevaisuus on vielä auki. 2011 uuvuin liikuntaan, 2014 työhön ja kouluun, elämään itseensä. Ja nyt olen palannut askel askelelta takaisin mustasta liejusta jonne itseni syöksin, kun en kuunnellut kehoani, mieltäni enkä rakastanut itseäni sen enempää kuin muitakaan. Kuvittelin kyllä niin tekeväni. En tehnyt.

Tänään olen viisaampi kuin eilen. Silti teen valintoja joita voisi virheiksi kutsua. En kutsu, sillä uskon kaikella olevan tarkoituksensa ja polkuni saattaa vain tehdä ylimääräisiä mutkia ennen kuin löytää perille. 


Leipä tiellä pitää
                                                          Työelämä avasi silmäni

Oma polkuni mutkistui 2007, kun palasin töihin lastenhoitovapailta ja ymmärsin, että minua kohdeltiin töissä paremmin kuin kotona. Aloin kyseenalaistaa elämääni ja liittoani. Erosta huolimatta palasimme vielä yhteen kahdeksi vuodeksi, vaikka tiesin omalta kohdaltani, että se oli siinä.

 Parisuhdeterapia auttoi ymmärtämään omaa ja toisen historiaa, ei kuitenkaan pelastanut jo kuolemassa olevaa liittoa. Meillä oli erilaiset toiveet tulevaisuudelta ja kasvoimme hyvää vauhtia erillemme. Arvomaailmamme eivät kohdanneet enää samoin kuin aikaisemmin.

Kun aloin tiedostaa itseäni sukelsin syvälle tiedonhankintaan. Tutkin mystisia asioita, huuhaata,  uskontoa, politiikkaa, ihmisiä, eläimiä, käyttätymismalleja ja kirjoitin päiväkirjaa. Analysoin, kirosin ja itkin. Myös oivalsin.


On mistä ammentaa
Itsetuntemuksen voima

 Ja jokaisen ihmisen ja koulutuksen kohdalla opin lisää itsestäni, ihmisyydestä ja maailmasta. Ja löysin yhä enemmän tietoa itsestäni, suvustani, perheestäni, ja aloin ymmärtää kuka oikeasti olen ja mitä oikeasti tahdon. Piti kadottaa itsensä, että löysin tähän päivään, ja jotta minusta tuli se, kuka lopulta olen. 

Minne tämä tieni vie, ei ole minun tiedossani. Voin vain toivoa, ja ehkä aavistella, että uusi matka on vasta alkamassa, ja auringonlaskuun on vielä aikaa.

Sinun voi olla vaikea ymmärtää kaikkea kirjoittamaani. Me ihmiset kun emme aina kulje samalla polulla vaikka kuinka niin luulemme. Älä huolestu, ei tämä ole haudan vakavaa. Ja kyllä, olen ihan tervepäinen vaikka välillä innostunkin runoilemaan tunteideni sanelemana. Luovuus on minun juttuni hyvässä ja pahassa. Tajunnanvirta vie ja oivalluksen aallot opastavat eteenpäin. Jalat ovat silti maassa, vaikka pää pilvissä välillä kulkisinkin.




Lue lisää miniblogistani Instagramista: https://www.instagram.com/phannele7/?hl=fi


Marilyn Monroen sanoin:"Jos et kestä minua pahimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani".


torstai 27. kesäkuuta 2019

Työharjoittelussa: Kuin Maija Poppanen




Tasalaatuisuus on muutakin kuin sanahelinää


Työharjoittelu Musiikkitalossa on kahden päivän kuluttua ohitse. Näytön kiirastuli on huomenna. Koen tunteita joissa viha ja rakkaus asuvat samassa osoitteessa. Viimeinen ilta juhlaruokien parissa. Olen ollut kuin Maija Poppanen, vieraileva tähti, jonka syylät ovat nyt yksitellen kadonneet nenänpäältä, ja on aika vaihtaa maisemaa. Hyvä työ on tehty, mikä se sitten ikinä olikaan.

Pettymyksen kirvellessä nielua olen entistä vakuuttuneempi siitä, että valintani oli oikea. Musiikkitalo piti kokea. Siitäkin huolimatta, että viime marraskuussa vielä epäröin kysyä töitä juuri ydinkeskustasta. Minunko taidoillani muka kulttuurin keitaaseen opiskelemaan kokiksi. Hah.

Ja siitäkin huolimatta, että tunnelukkojen viimeisetkin muurit alkoivat murentua ulos kuorestaan viikkojen edetessä. Minun tunnemaailmani keikahti nurin. Täysin. Annoin itsestäni ehkä vähän, mutta sain sitäkin enemmän. Kokonaisen satumaailman.

Katse menneeseen on joskus paikallaan



Astu kanssani satuun ja taikaan: 

Oletko koskaan ajatellut miltä tuntuisi astua keskelle Ihmemaata, sellaista, jossa musiikki soi ja juhlaväki prameilee kuin Ruusunen linnassaan. Herroilla knallit ja shaketit, neideillä ja rouvilla pitkät laahukset ja pitsikaulukset. Hameiden helmassa silkkinauhaa.
Herkkupöydät notkuvat, ja päivänsankari ottaa vieraansa vastaan sampanjalasi kädessään aurinkoinen hymy kasvoillaan.
Tarjoileva henkilökunta mustavalkoisissa asuissaan on valmiina täyttämään lasit, ja seuraa hienotunteisesti sivusta juhlaväkeä.
Taustalla hermostunut kokki ryntäilee edes takaisin, tai vakain rauhallisin askelin, suuressa kokinhatussaan.
Pääk
okki pöyhkeilee tärkeän näköisenä varmistaen, ettei syötävä vain lopu.
Keittiössä huudetaan ja vitsaillaan, liikutaan ripeästi ja uunit soivat kuin torvet konsanaan. Suuri valkea roihuaa kivisessä takassa, jonka pankolla suuri rautainen kokkipata porisee.
Hovimestari läpsäisee kyökkipiialle korvatillikan, ja keittiömestari toisen, kun itkeä tillittävän tyttöparan keitos on kaatunut maahan.
Hikikarpalot valuvat pitkin poskia kokin pikkuapulaisilta ja ekstratyöntekijöiltä, valmista piti olla jo eilen. Kiireen tuntua ilmassa...


Aivan yllämainitun tavoin ei keittiömaailma Musiikkitalossa toimi, voit kuitenkin astua satuun ja antaa mielikuvituksen lentää. Kerron sinulle miten minä konserttien juhlat koin.



Myrkynkeittäjien malja

Työharjoittelu Restelillä ja Musiikkitalossa osoittautui varsinaiseksi satujen hohtoiseksi taikamaailmaksi, jossa velhoja olivat kokit. Tyypit, joiden ammatillisuus näkyi aikatauluttamisessa ja ripeydessä tilanteen niin vaatiessa. Nämä suloiset myrkynkeittäjät loihtivat parastaan niin illallispöytiin, aamiaisseminaareihin, pitopöytiin, kuin kahvilavieraille, lounastajia unohtamatta.

Pikkuhiljaa aloin hahmottaa koko konseptin kokonaisuutta ja rytmitystä. Esivalmistelujen tärkeysjärjestystä, oikeaa ajoitusta. Sekä lämpiöiden, ruokailupisteiden sekä ravintolan monimuotoista muuntautumiskykyä kunkin juhlatilaisuuden mukaiseksi.

Arvostus kokin sekä tarjoilijan ammatinkuvaa kohtaan nousi mitä enemmän näin yhteistyötä eri ammattikuntien välillä, pienestä eripurasta huolimatta.

Huomioin myös eritasoisia alan ammattilaisia, ja opin erottamaan kauniin kädenjäljen huolimattomuudesta, kummassakin ammattiryhmässä.
Myös ns. päällystö näyttäytyi nyt toisessa valossa, kun tapahtumanjärjestelyjen päävastuu lankesi heille, ja yhteistyötä tehtiin keittiön kanssa ruokailujen sujuvuuden, kattausten ja juhlaruokatoiveiden kanssa. 

Ammattiryhmien mahdolliset erimielisyydet johtuivat mielestäni usein tietämättömyydestä, ymmärtämättömyydestä, kokemuksesta tai sen puutteesta, ja kenties jopa arvostuksen puutteesta toisen ammattiryhmän työnkuvaa kohtaa. Mikä on hyvin yleistä ja lyhytnäköistä yhteiskunnallisellakin tasolla. Ilman toista, kun ei voi olla toistakaan. Toisaalta keittiöalalle tavallaan kuuluu myös sellainen nurinan tynkä, jolla raskasta työtä viedään eteenpäin. Kiire sanelee paljon.


Työ tuo leivän pöytään, ja sisältöä elämään


Musiikkitalo on kuin Harry Potterin Tylypahka

Sadunhohtoinen miljöö avautui jo toukokuun ensimmäisenä päivänä vappubrunssilla. Arkinen opiskelijaravintola muutti muotoaan. Sali huokui karnevaalitunnelmaa. Iloisen kirjavat ja värikkäät servietit olivat viehättäviä koristepurjeita valkoisella pöytäliinalla. Kaunis kattaus tuki juhlavaa päivää.

Kuohuviinit, valko- ja punaviinit sekä muut virvokkeet löytyivät myyntipöydäksi muuntautuneelta lounaslinjastolta. Ja eteistaso tarjosi buffetmaisen pitopöydän kaikkine juhlaherkkuineen. Vielä tuossa vaiheessa en ymmärtänyt mistä puhuttiin, kun sanottiin, että kaksi lähtöä. Tein mitä käskettiin, ja asettelin kummallekin puolelle pöytää samanarvoisesti salaatit ja sushit.

Keittiöstä juoksutettiin vaihtoon niin salaatteja kuin lämminruokiakin, ja jälkiruokaan ehdittäessä myös sima, munkit ja marenkikakku tekivät kauppansa. Mieleen tuosta päivästä jäi salaattien misaus ennen brunssin alkua ja esimiehen tekemä Pavlova. Asiakkaiden hyväntuulisuus ja kiittely hymyili kilpaa auringon kanssa.

Taianomainen tunnelma vei mukanaan, ja lähinnä osasin vain ihastella muutosta mikä salissa oli tapahtunut. Lounaskokkina olin tiedostanut tapahtumaravintolan moninaisuuden, mutta vasta itse juhlatiimiin kuuluvana tulin yhdistämään paremmin erilaisten juhlatilaisuuksien toiminnan.


Keisarin uudet vaatteet eivät aina näy

Sain maistella työni puolesta leivoksia, pullaa sun muuta herkkua. Nooh, langanlaiha kokki ei herätä luottamusta, joten otin aina vähän. Mutta jos luulet, että kaikki maisteltava on hyvää, niin erehdyt. Toisinaan kaunis kuori on todellakin silkkoa sisältä. Ja se vaatimattomampi kaveri siinä kyljessä onkin varsinainen herkku. Näin kävi minulle erään vegaanisen vihreän kakunpalan suhteen. Värillä on väliä. Olisin voinut syödä kokonaan. Mutta koska en ole susihukka ja syö edes kolmea porsasta, niin jäi yhteen näykkäisyyn. Tai ehkä kahteen.


Perinneviineri vuosikymmenten takaa
Seitsemän peninkulman saappaat


Seuraavina viikkoina sain huomata eteneväni kuin seitsemän peninkulman saappailla vauhdikkaasti erilaisten tilausten kanssa. Sapas-lautaa tehdessä ymmärsin yksityistilaisuuksista sen verran, että Musiikkitalossa vieraili paljon muitakin ihmisiä kuin opiskelijoita, tavallisia kaduntallaajia ja konserttivieraita. Tuttujen julkisuuden henkilöiden naamataulut erottuivat joukosta, ja oli kutkuttava tunne seurata heitä läheltä, kulkea vierestä ja kuulla sana sieltä, toinen täältä. Pohtia smal talkin merkitystä pidempäänkin. Toimittajan vainuni nautti.

Kun 600 henkilömäärän misausta tehtiin, opin laskemaan vatien määriä, ja hahmottamaan kuinka paljon raaka-aineita tarvittiin. Pääsin myös kattamaan juhlapöytää, ja katselin asetelmaa tarjoilijan silmin. Nyt myös tiesin, mitä tarkoitetaan kymmenellä lähdöllä ja kuinka myös parvea hyödynnettiin päälämpiön lisäksi. 

Kaunis kattaus oli ilo silmälle. Ja kun muutamaa päivää myöhemmin eräällä väliaikatarjoilukeikalla huomasin ekstratarjoilijan vain roiskaisevan lasit pöydälle, teki mieli ravistella tyyppiä katsomaan, söisikö hän itse pöydässä, jossa tahrat kiiltävät, ja huolimaton asettelu pisti silmiin. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan lähinnä ajattelin omaa tiedon puutettani tarjoilumaailmasta. Ehkä pari kurssia tarjoilijana voisi avata sitäkin maailmaa enemmän. Ja saattoihan tyyppi korjata jälkensä kun en ollut näkemässä.

Näkökulmia on monia. Jokainen opetti tavallaan, ja tarkoitti hyvää. Itsepäisyyteni tehdä toisin saattoi häiritä kollegoja, ja otin opikseni kaikesta. Opittuani tekemään asioita osasin kyllä hallita ajankulun, ja paljon muutakin. Kuten aina, ajolähdöstä oppii parhaiten. Esimiehen neuvo ”älä hosu”, on viisas.



Hetkessä eläminen


Oliko minusta siihen, millaisen vastaanoton sain, ja millaista oli oikea keittiötyö? 

Nyt sen tiedän. 

Olen ikuisesti kiitollinen ystävälleni joka paikkaa minulle ehdotti, ja erityisen kiitoksen saavat kaikki ne uudet ihmiset joihin sain mahdollisuuden tutustua työharjoittelujen aikana. 

Minut otettiin avosylin vastaan ja kohdeltiin kuin ihmistä. Arvostus tuntui ja oli molemminpuolista. Koin reilua meininkiä, ja enkä voi kuin kumartaa nöyränä siitä kaikesta opista minkä kokkipojilta sain. 

Esimies oli mies paikallaan, rautainen teräshermo vaikka välillä keljuttikin. Vastuu on painava jokaisella.

Tarjoilijat ja tapahtumavastaavat tunnistivat minut heti alussa paremmin kuin minä heitä, tervehtivät ja kyselivät kuulumisia, tunsin kuuluvani joukkoon. 

Mitä enemmän opin talon tavoille, sitä enemmän rakastin. Kun jatko tyssäsi oppisopimuspaikkaa hakiessa otin tiedon vastaan tyynesti. En tiennyt ollako helpottunut vai pettynyt. 

On kuitenkin mentävä eteenpäin ja maailma on mahdollisuuksia täynnä. On uskottava siihen, että 
jotakin on tulossa, ja uusi harjoittelupaikka opettaa vielä lisää.

Katse tulevaan

Aivan kuten tiedän olevani toimittajapiireissä omieni parissa, tiedän olevani keittiömaailmassa omalla maaperällä. Rakastan työtä jota kulloinkin teen, ja aion heittäytyä lisää keittiömaailman pyörteisiin. Ensin kuitenkin lomailen heinäkuun. 



Lisäluettavaa:  Jos kärsit rahapeliongelmasta tai läheisesi kärsii, voit lukea mitä on vertaistuki minulta sinulle:
https://pelirajaton.fi/kokemukseni-laheisten-ryhman-vetamisesta/

Tässä myös oma kokemukseni olla äiti rahapeliongelmaiselle lapselle:https://pelirajaton.fi/aidin-esimerkin-voima/

Olen vapaahehtoisena vertaistukiohjaajana myös: https://www.narsistienuhrientuki.fi/ Älä jää yksin henkisen, taloudellisen tai fyysisen väkivallan kanssa.


Lue lisää miniblogistani Instagramista: https://www.instagram.com/phannele7/?hl=fi

Marilyn Monroen sanoin:"Jos et kestä minua pahimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani".

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Työharjoittelu:Tulevaisuutta rakentamassa


Kattaus on puoli ruokaa
Työharjoittelu Musiikkitalossa lähenee loppuaan. Vaikka Musiikkitalo hiljenee kesäksi, on keittiö kuitenkin ainakin osittain auki. Kesäkuussa olen lähinnä kahvilatoiminnassa mukana ja satunnaisissa juhlatilauksissa. Heinäkuu on lomailun aikaa, ja koulutus sen minulle onneksi sallii.

En ota vastaan kesätöitä, koska työharjoitteluni on täysipainoista työtä, ja on levättäväkin välillä. Burnoutit on koettu moneen kertaan, ja viimeisestä toipuminen kesti neljä vuotta. Sillä tiellä olen edelleen. Rakentamassa uutta imagoa, näköistäni elämää. Kokkikoulu on vahvistanut uskoani siihen, että muutos on kannattanut.


Annoksia illanistujaisiin

Syksy on muutosten aikaa

Työharjoittelut jatkuvat syksystä, joten työ ei tekemällä lopu kohdallani. Se minne suuntaan on vielä täysin auki. Opettajan kehotuksesta toimeen syksyn harjoittelupaikkojen suhteen on ryhdyttävä nyt, eikä ensi viikolla.

Pohdin vaihtoehtoja. Kiinnostaako minua vielä A´la Carte ja annokset. Vai sittenkin tarjoilupuolelle. Asiakaspalveluun. Tai jatkaa näpertelyä juhlakattauksissa. Ottaa osatodistus ja ryhtyä palkkatyöhön, luottaa siihen, että töitä riittää. Vaihtoehtoja on aina.

Ja jos putoan jälleen kuoppaan, niin ainakin tiedän mitä siellä on vastassa. Ehkä hyppy suureen tuntemattomaan kantaa, ja riski kannattaa ottaa. Sillä työ vie tekijäänsä.

Aamupalalla voi itse valita miten lautasensa täyttää

Vaihtoehtoja riittää

Ilmaista duunia ei ole järkevää tehdä lopun ikäänsä, sillä leipää on revittävä jostakin perheen eteen. Ja kun lapset lentävät pesästä, on itselläkin oltava vielä katto pään päällä ja mielekästä tekemistä Miten siis kannattaa edetä järkeä käyttäen. Lähteäkö ekstraajaksi, kuten minulle on ehdotettu, kokeilla siipiään vähän siellä sun täällä.

Vai olisiko sittenkin parempi valita oppisopimus vuodeksi, kahdeksi. Ehkä uuden hallituksen lupaamat parannukset TE-toimiston tuella opiskeleville ja työttömille ovat jo syksyllä voimassa. Palkkatuki saattaisi olla sekä työnantajaa, että työntekijää tukeva kompromissi. Helsinki-lisästä puhumattakaan. Jokainen voittaisi. Ja minulla olisi ammatti, ja myös työkokemus karttunut.

Erityisruokavaliot huomioidaan

Vastuuta vai pakoa vastuusta

Pohdin onko minusta vieläkään siihen, sitoutumiseen. Sopimusten pitkäkestoisiin projekteihin. Ottamaan vastuu talon tavoista ja toimenkuvista. Entä jos haluankin pois kesken kaiken. Tai huomaan paikan sopimattomaksi, tai en muuten vain jaksa. Ajanko jälleen itseni henkiseen vankilaan, josta odotan vain poispääsyä, ja lasken kamman piikkejä montako päivää on lusittavana.

Tunnen itseni, nurkkaan ahdistettuna happi loppuu. Tarvitsen tilaa ja vapautta valita tapani elää. Luottamus ja arvostus on tärkein asia jaksamiseen. Ja eikä sitä aivan kaikkialla ole.

Sitoutuminen yhteen ainoaan paikkaan on vaarallista siinäkin mielessä, että oppii vain yhden talon tavoille ja toteutat heidän tapojaan työskennellä. Kuin ihmissuhteissa, joudut ottamaan toisenkin tunteet huomioon. Tietenkin.

Pikkusuolaista coctailtilaisuuksiin


Tiesitkö muuten, että Musiikkitalon kesäkioskilla saa niin grilliruokaa kuin burgereita ja kesäisiä salaattejakin. Kai olet jo ehtinyt testaamaan. Kahvilan herkut kutsuvat maistamaan uusimpia leivoksia, ja tarjolla on viinin ystävillekin vaihtoehtoja. Musiikkitalo on avoin kulttuurikeidas ja ruokamesta aivan kaikille tavantallaajille. Kokeile, jos et usko.




Lue lisää miniblogistani Instagramista: https://www.instagram.com/phannele7/?hl=fi




maanantai 13. toukokuuta 2019

Mansikan makuinen kevät

Mansikkakakkupohja
Oletko koskaan kokenut riittämättömyyden tunnetta. Ollut ehkä uuden äärellä ja alkanut kyseenalaistaa kokemaasi, itseäsi ja oppimaasi. Minä olen. Teen sitä jälleen kerran, historiaa toistaen. Sillä erolla, että tunnistan vaaran merkit jo kaukaa. Nautin lähinnä matkasta, jossa vuoristoradan mutkat ja mäet ovat loiventuneet vuosien saatossa. Maistan mansikoita, mustikoita ja tiedän voivani poistua vuoristoradan vaunusta koska tahansa. Oravanpyörä ei vie minua enää mennessään, päätän itse koska lähden, ja koska palaan. Vai päätänkö?


Mansikka vai mustikka

Tänä keväänä on kauppareissulla sujahtanut ostoskoriin mansikkarasia jos toinenkin. Koristeeksi jälkiruokiin, tai välipalaksi muuten vain. Myös pensasmustikoita olen haalinut mukaani. Sisareni luona käydessä totesin hänen päätyneen samaan herkutteluun. 

Työharjoittelussa sain osakseni tehdä muutamia täytekakkuja mansikoista. Olin uuden äärellä, ja kuitenkin hyvinkin tutussa toimessa. Mansikkakakkuja olen kotonakin duunannut aika ajoin. Täytteessä oli kuitenkin pikkuniksejä joista saattoi rakentaa maittavamman leivoksen.

 Mansikka on siis tämän kevään marja. Symboloi se sitten kesää tai uuden alkua, niin maistuu näin varhaisvaiheessa lähes taivaalliselta. 

Mustikasta tein smoothien, en kuitenkaan ollut tyytyväinen juoman pliisuun makuun. Laimeus johtuu ehkä marjasta itsestään tai sitten vain pidän enemmän syvällisimmistä ja täyteläisimmistä makuyhdistelmistä.


Lohiruusukkeita
Riitänkö itselleni

Työharjoittelussa oli juhlailta johon piti loihtia ruusukkeita lohesta. Esimies näytti mallia, ja kollega kannusti ja tarjoutui auttamaan, viemään loppuun, jos omat voimat eivät riittäisi. Kiitos ja kunnia heille. Olen silti periksiantamaton kun päätän jotakin, ja vien loppuun aloittamani. Saatan kyllä kiroilla ja sähistä työn äärellä, ja innostun vasta kun onnistun. Silloin laulan ja tanssin, kirjaimellisesti.

Kieltämättä ruusukkeet vaativat hiomista ja olivat osin onnistuneita ja osin sinnepäin tehtyjä. Kollega ei halunnut vittuilla, mutta osoitti missä meni metsään. Ihan oikein puhui, ja asiaa.

Oma hitaus oppia ärsyttää. Ehkä syy on hahmottamisen vaikeudessa tai käden taidoissa, opitun ymmärtämisessä, lukihäiriössä, tai sitten en vai opi ja osaa. Turha etsiä syyllistä muualta kuin peilistä.

Toisen työ näyttää aina kauniimmalta ja paremmalta. Minulle on tuttua sellainen turvallinen riittämättömyyden tunne, luuserin olotila. Huijarisyndroomaksikin sitä sanotaan. Tai ihan vain oman riman kohottamiseksi liian suurelle tasolle. Suorittajan luonne.

Toisinaan mietin mikä vie hullun aina saman kaivon reunalle uudestaan kokeilemaan kuolon hypystä selviytymistä. Typeryys vai itsensä haastaminen yhä uudestaan ja uudestaan. En tiedä. Olen jälleen koulussa ja vien itseni äärirajoille. Luon taivaan ja helvetin sisälleni. Kysyn itseltäni usein mitä yritän tällä todistaa. Ja kenelle. En tiedä.

Koulutuksen tarkoituksena on opettaa ammattitaito alalle. Opiskelu opettaa kuitenkin aina myös itsestä jotakin uutta. Kun olin parikymppinen tyttölapsi, sanoi äitini, että perushoitajaksi lukeminen teki minusta rauhallisemman, ja hän saattoi huokaista helpotuksesta. Minusta oli tulossa ihminen.

Tottakai riitän itselleni

Varjoista valoon

Hoitoala opetti ihmistuntemusta itse hoitotyön monimuotoisuuden lisäksi. Olin empaattnen ja sympaattinen hoitaja, oikeasti se sisar hento valkoinen. Kutsumusalalla. Silti se ei riittänyt, piti oppia lisää.

Olin vielä naiivi kun menin naimisiin ja sain lapsia. Kiltti ja miellyttäjä monin eri tavoin. Ja kun olin kotiäiti kasvoin henkisesti lisää. Minusta tuli lasteni oikeuksien puolustaja, naarastiikeri. Opettelin samalla itse elämää.

Eniten minua ovat opettaneet ihmisenä lapset, ihmissuhteet ja erilaiset koulutukset. Ja niitä on ollut. Nyt kokkikoulu opettaa minua hallitsemaan pimeää puoltani, sitä jonka löysin, kun avasin Pandoran lippaan medianomiksi opiskellessani Haaga-Heliassa. Narsismi minussa piti otteessaan, hellitti vasta, kun päästin irti ja myönsin omat heikkouteni ja vahvuuteni, silti olen itsekkäästi kusipää tarvittaessa edelleen. Erona se, että tiedostan itseni, enkä halua satuttaa enää ketään. En edes kaltaisiani.

Oman pimeän puolen löytäminen oli syvintä helvettiä koskaan. Olen silti ylpeä itsestäni, että kävin pohjalla, jotta löysin tulevaisuuteni tien. Burnout oli parasta mitä ikinä tapahtui. Ilman pohjalukemia en osaisi arvostaa sitä, mitä minulla on, ja mitä tietä nyt kuljen. 

Tie oli kivikkoinen, ja satutin sekä kadotin monta ihmissuhdetta. Silti ilman niitä kaikkia kokemuksia en olisi se mitä olen tänään: Oma itseni pohjia myöten, sisin täynnä arpeutumassa olevia haavoja, eheytymässä oleva rikkoutunut sielu ja sydän. Ja tyyppi joka ei hevillä päästä lähelleen ketään, vaikka avoin luonne onkin. Minä olen se tuli joka polttaa heikompien siivet. Siksi poltin omani ensin.

Minulla on ollut vapaus valita tieni, ainakin osittain. Heittäytymällä kiirastuleen ja ristiin naulittavaksi löysin valoista varjoon. Suljettu sydämeni antaa minun edelleen tilaa valita mitä teen, sitoudunko vai katoanko. Enkä minä valita, asiat voisi olla paljon huonomminkin. Olen valinnut valon, pimeyden sijaan. Käytän pimeän puoleni energian mieluummin hyvään kuin pahaan. Työhön.

Välipala

Tulevaisuus ei ole kaukana

Kokkiopintoja on jäljellä vielä reilu puoli vuotta. Syksy tuo uusia kuvioita. Pohdin tulevaa työn luonnetta. Keikkoja ja ekstraamista. Vaihtoehtoja vapaudelle päättää työstä ja vuoroista. Alalla on töitä. Kuntoni on hyvä ja oloni vain kohentunut työn ja sosiaalisten suhteiden myötä. Puhkun energiaa kuin Iso Paha Susi konsanaan. Jätän kuitenkin porsaat syömättä. Tässä hetkessä nautin vain siitä, kun onnistun. Ja mansikkakku oli yksi. Hyvää mansikanmakuista loppukevättä siis myös sinulle lukijani.




Marilyn Monroen sanoin:"Jos et kestä minua pahimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani".



Lue lisää miniblogistani Instagramista: https://www.instagram.com/phannele7/?hl=fi

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Kokkikoulu: annos, elämys ja tapahtuma



 Tässä blogissani palaan hetkeksi koulun annosharjoitteluun. Kerron myös hieman siitä mikä niitä nuoria ketuttaa kokin työssä. Sokerina pohjalla tarinaa siitä kuinka jatkan työharjoitteluani toiset kaksi kuukautta Musiikkitalon Restel-keittiössä.




Annoksia harjoittelemassa Ravintola Kokissa

Palatessani takaisin kouluun annoksia harjoittelemaan olin täpinöissäni. Odotin mielenkiinnolla millaista olisi valmistaa annoksia A´la Carte tyyliin puhtaista ja pääosin kotimaisista raaka-aineista. Itse tehtynä alusta loppuun. 

Aloitin harjoitteluni alkuruoasta. Kanaviipaleita grammamääräisesti laskiessa pyrin olemaan tarkka. Keiton loiskuessa lautasen reunoille opin olemaan kiirehtimättä. Lämmintä ruokaa annostellessani opin järjestyksen kelloa katsomalla. Leipoessa epämukavuusalue katosi, kun tiesin mitä tein. Opin uusia niksejä myös kalojen sekä lihojen suolaukseen ja paistamiseen. 

Sain huomata, että käsin tehtynä käsivarsilihakset saattavat jopa kasvaa. Varsinkin kun vatkaa manuaalisesti marenkivaahtoa useaan kertaan päivän, ja jopa viikon aikana. Kroppa pysyy notkeana, kun jumppaa kyykkyyn-ylös useaan otteeseen parin tunnin ajan annoksia valmistaessa.

Opiskelijan näkökulmasta katsottuna annosten jakaminen lautasille oli noukkimista ja koukkimista erittäin epäergonomisissa asennoissa. Eli ruokien sijainti oli epäloogista, kun ajattelee sitä, että niistä piti rakentaa ripeästi näyttävä annos. 

Opin nopeasti, että esivalmistelu eli misauspäivinä kiireettömyys oli valttia. Keskityin olennaiseen, ja ruoka oli ajallaan esikäsiteltyä seuraavan päivän valmistukseen. Tosin kerran unohdin orhasuurimoseoksen uuniin ja opettaja joutui jälkeni korjaamaan. Tietenkin se harmitti vietävästi.

Kun palasin Musiikkitalolle juhla- ja cateringpalvelujen työharjoittelujaksolle totesin oppineeni niin tarkaksi, että pienetkin yksityiskohdat ärsyttävät. Lautasen täytyy nyt kiiltää, rapatessa ei roiskuteta, ja sotkut siivotaan heti. Vain paras on kyllin hyvää ja maksava asiakas saa ja hänen täytyy osata vaatia vain laatua. Ja minun tehtäväni on sitä tarjota. 

Ja kun kädenjälki näyttää omaan silmään huonolta, en usko kollegan kannustuksesta tällä kertaa sanaakaan. Nykyinen ohjaaja muistuttaa, että vielä ei tarvitse osatakaan, eikä vaatia itseltään liikoja. Samaa mieltä on esimies. 

Tiedän, vika on omien korvien välissä. Jos ennen olin se sinnepäin ihminen, niin nykyisin huomaan jokaisen likatahran, pilkun väärässä kohdassa, epäsymmetrisen kuvion ja muutenkin kieroon kasvaneen yksilön. Jos en pysty korjaamaan vikaa ärsyynnyn. Tapana kun ei ole tyytyä keskeneräiseen.

Olen nyt jättänyt taakseni koulun iloisen kansainvälisen oppilaskaartin ja opettajat. Oli aika palata oman tulevaisuuden rakentamiseen. Jatkaa juhlapalveluiden pariin.


Lohella täytetyt silakkafileet sitrusmuusilla

Ravintola Kokki

Ravintola Kokki tarjoaa asiakkailleen noin 14e hintaan kolmen aterian menuun alkupalasta jälkiruokaan. Opiskelijoiden osuus on valmistaa kylmä ja lämmin ruoka, leivonta ja jälkiruoat aidoista raaka-aineista näyttäviksi ja maittaviksi annoksiksi. 

Osa asiakkaista on kanta-asiakkaita, osa tilausryhmiä. Kuka tahansa voi halutessaan ravintolassa poiketa, jos ajankohta lounaalle on sopiva. Ravintola Kokki on avoinna kolmena päivänä viikossa, tiistaista - torstaihin klo.11.15-13.30 Prinsessatie 2, Roihuvuoressa. Bussi 80 tuo aivan Stadin aikuis- ja ammattiopiston viereen, jossa ravintola sijaitsee.


Vuohenjuustotahnalla täytetty broileri ja paprikakastike



Kokkiala ei houkuttele nuoria

Paljon kirjoitetaan, etteivät nuoret viihdy kokkialalla, ja työvoimapula jyllää. Ala on oikeasti rankka ja koulutus sirpaloituu kaiken aikaa. Vuoden koulutuksella ei välttämättä saa tutkintoa, osatutkinnon kyllä. 

Päteviä kokkeja saadaan hyvällä ohjeistuksella ja kärsivällisellä opastamisella käytännön työssä. Kiire kuitenkin sanelee työrytmin ja vain nohevimmat pärjäävät.

Maahanmuuttajataustaisia taitajia koulutuksesta löytyy, heistäkin vain sitkeimmät ja kielitaitoisimmat saavat varsinaisia kokin töitä. Kielimuurin vuoksi moni päätyy tiskariksi, mikä on vielä raskaampaa kuin kokin työ, ainakin fyysisesti.

Kokin työhön kuuluu toki tiskihuolto, isommissa taloissa on kuitenkin oma tiskarinsa. Arvostus saattaa vaihdella eri toimipisteissä. Kaikissa mestoissa kun ei kunnioiteta edes ihmistä ihmisenä, niin miten sitten työntekijänäkään. Onko siis ihme, että hävikki kokkialalla tarkoittaa lähinnä pulaa työntekijöistä.

Älykäs tietää milloin kannattaa lähteä, milloin jäädä

Älä kohtele nuorisoa kuin roskasäkkiä

Nuori on vasta työhön tutustumassa, juuri peruskoulunsa päättäneitä monikin. Saattaa olla niinkin, että kouluun ei ole syystä tai toisesta voinut hakea tai päässyt, elämäntilanne on voinut olla perheessä hankala, ja oma henkinen kasvu pahasti kesken. 

 Asia erikseen on, jos mielenkiintoa työhön ei oikeasti ole. Silloin asenne voi olla pielessä monessa muussakin elämän osa-alueessa. Tarvitaan aikuista joka osaa kuunnella nuorta ja hänen toiveitaan.

 Ei syy työntekijän työssä viihtymiseen ole pelkästään fyysisessä rasituksessa, vaan tavassa jolla ihmistä kohdellaan työmiljöössä. Kun uutta työhön tulijaa kohdellaan kuin spitaalista, tai käytetään eräänlaisena likaisen työn suorittajana, huomataan vain virheet ja arvostellaan, lisäksi vielä jätetään yhteisön ulkopuolelle, niin turhapa sitä on hyvää vastakaikua odottaa. 

 Ja jos suoranaisesti haistatellaan, huudetaan, arvostellaan, ja muuten vain huonosti käyttäydytään, niin kuka hullu on niin itsetuhoinen, että ehdoin tahdoin haluaa haukutuksi tulla. Jos haukkuja haluaa kuunnella, niin parempi on hankkia koira. 


Ankkuri on pudotettu, pohjalla on käyty

Nuorilta vaaditaan liikaa

Nuorille ensimmäinen työpaikkaharjoittelu saattaa olla shokki. Vaikka asenne olisi kohdillaan molemmin puolin, niin vaatimustaso keittiöissä voi olla tyrmäävä. Työnantaja voi vaatia sellaista osaamista, joita ei hallitse moni aikuinenkaan ammatinvaihtaja, tai edes alan ammattilainen. Keittiömestariksi edetään pikkuhiljaa, ei liian suuriin saappaisiin kertarysäyksellä hypäten. Näinkin on käynyt.

Keittiöalalla tarvitaan kipeästi tekijöitä, on kuitenkin väärin olettaa, että opiskelija tai vastavalmistunut on se joka pelastaa. Useasti talon sisäinen kemia, ja organisaatio-ongelma saattaa olla niin pahasti vinksallaan, että tarvittaisiin paljon enemmän kuin uusi työntekijä pelastamaan uppoava laiva. 

Ajatus peiliin katsomisesta aina välillä on paikallaan. Syy voi olla johdon päässä tai henkilövalinnoissa, jopa itse pääpirussa. Rahassa ja taloudenhallinnassa. Miettiä pitää säästetäänkö väärässä kohtaa. Hyvä kokki kun tarvitsee rahaa elääkseen myös siviilielämässä. Kyllä nuori rahan päälle ymmärtää. Miksi tehdä työtä, jota ei juuri arvosteta rahallisesti, ja silti vaaditaan mahdottomia. 

Nuoren kokiksi opiskelevan ei ihan kaikkeen tarvitse suostua, eikä varsinkaan tyytyä. Täytyy osata vaatia parempaa opastusta opiskelijana, työntekijänä ja ihmisenä. Moni ei kuitenkaan uskalla tai tule edes ajatelleeksi omia oikeuksiaan. Murros kuitenkin itää.

Mielestäni kokiksi aikova, ja opintonsa keskeyttävä nuoriso äänestää nyt jaloillaan, ja näyttää esimerkillään, että pitäkää tunkkinne, meitä ette orjiksi tee. He vaativat parempaa palvelua, kunnon korvausta vaivannäöstään ja hymyilevää työotetta, kuten asiakkaat ravintolassa annoksia tilatessaan. Ja se on mielestäni helvetin hyvä asenne se!



Juhlaruokia ja kahvilapalveluja harjoittelemassa

Paluu elämysten maailmaan Musiikkitalon Restel-keittiöön

Paluu Restel-keittiön ihmeelliseen maailmaan herätti sielun ja sydämen eloon. Ensimmäisen päivän jälkeen tuntui kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Tyypit ottivat paluuni vastaan hymyssä suin ja kevyesti naljaillen. Kokit kohtelivat kuin sodasta palannutta veteraanitoveria, hellästi hoivaten ja pikkuhiljaa ruotuun palauttaen. 

Vappuviikon kunniaksi pääsin valmistamaan vappubrunssia juhla- ja cateringpalveluihin tutustuen. Silmäätekevien juhlamenuuta rakennettiin suurille lankuille, ja herrat narreineen saivat parasta pötyä pöytään. Osallistuin tekemiseen, ja ihailin samalla kokemaani.

Salit muuttivat muotoaan ja olivat kuin elämysmatkailua satumaailmaan. Siinä missä salihenkilökunta ja kokit ahersivat arkensa parissa, minä taivastelin kattauksia ja näin sieluni silmin täysin erilaisen taikamaailman. Täynnä mahdollisuuksia toteuttaa hurjinkin toive. 

Kyllä, elän tässä hetkessä ja nautin nyt vuorotyön suomasta vapaudesta nähdä ja kokea keittiömaailma juhlavasti kattaen. Vaikka epäröin esimiehen kysyessä minua takaisin, ja vaikka otin kiitollisena vastaan kiitettävät arvosanat edellisistä harjoittelujaksoista, olin silti epävarma teinkö oikean ratkaisun. 

Omalla kohdalla kun takaisinpaluu on yleensä johtanut lopulliseen eroon asiassa jos toisessa, ja muistojen tuomat arvet oireilivat hetken aikaa. Olen silti sitä mieltä, että meni syteen tai saveen, tein oikean ratkaisun. Kaikki kortit katsotaan loppuun asti, ja mietitään sitten miten muijan käy.


Pavlova


Musiikkitalo

Keskustan ytimessä, eduskuntataloa vastapäätä sijaitseva Musiikkitalo on elämysmatkailua parhaimmillaan. Eivät ainoastaan konsertit, yksityistilaisuudet ja yritysvierailut viihdytä monimuotoista tapahtumaravintolaa, vaan myös hyvä ruoka ja kauniit kattaukset tulevat lähellesi. 

Musiikkitalo muuntuu moneksi, sadunhohtoiseksi illuusioksi tai teemahenkiseksi brunssiksi. Arkisesta opiskelijaravintolasta vappupäivän piknikiksi.

Vegaanisesta salaattipöydästä löytyvät monimuotoiset salaatit. Jos taas pidät enemmän perinteistä saatat ilahtua kunnon läskisoosista ja maksakastikkeesta. Itämaisia makujakaan ei ole unohdettu. Motto onkin:Tilaa hyvää niin sitä saat. 

Puitteet vaihtuvat tilaisuuksien mukaan. Kulisseissa kuhisee. Keittiöväki pöhisee. Valmista syntyy juuri sinun tarpeitasi tyydyttäen.

Esiripun noustessa voit astella värikylläiseen maailmaan tai tunteikkaaseen hämärään. Konsertin sinfonia jatkuu vielä ruokasalien puolelle.

Pöytä on katettu sinulle, joka nautit hetken helmistä. Lähelläsi on mustavalkoisiin pukeutunut salihenkilökunta, aina valmiina auttamaan. Jos sinulla on mielipide ruoasta, tai se muuten pohdituttaa, kutsu kokki paikalle, hän ottaa mielellään palautteen vastaan. 

Kokki valmistaa, korjaa, rakentaa, ja muuntaa ruoan moneksi. Räätälöi sen tyylillä sinun näköiseksesi.

Minun Helsinkini on elämys-, tapahtuma- ja annosrikas. Aina ytimessä!



Lue lisää miniblogistani Instagramista: https://www.instagram.com/phannele7/?hl=fi

Tästä linkistä voit lukea tarinani siitä mitä on olla äiti rahapeliriippuvaiselle pojalle:








Tekijänoikeudet, teksti ja kuvat: Medianomi Päivi Tanninen
Tatuointikuva: Jani Hujakka


Herttoniemi kätkee helmoihinsa aarteen

Herttoniemen kartano on avoinna sunnuntaisin 12-14 Blogipostaukseni jatkuvat, koska löysin aarteen, joka on pakko jakaa juuri sinulle. E...