kotiliesi

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Nostalgia: hyvä vai huono asia

Auringonnousu vai -lasku
Tuomas Enbuske sanoo sekä Twitterissä, että  Instagramtilillään, että nostalgia on mielensairaus. Ehkä onkin, tai sitten ei. Jos menneeseen jää roikkumaan ja muistelemaan liikaa, niin silloin kyllä väkisinkin syntyy pakkomielteen piirteet. Sillä menneessä eläminen ei tuo elettyä elämää takaisin, vaikka kuinka niin toivoisi, ja myös onneksi, jos ei toivo.


Hoitsuopiskelijana

Enbusken kommentti sai alkunsa C-kasetista, jonka hän jälkikasvulleen esitteli. Hän kritisoi menneeseen kaipaajia miettimään toivoisivatko nämä takaisin C-kasetit Spotifyn tilalle ja pornolehdet takaisin nettipornon sijaan, ja Netflixin sijaan tv peruskanavat ja Uuno Turhapurot takaisin. Sitä kannattaa todellakin miettiä.



Lapsuuden muistot vai traumat

Omalla kohdalla olen viettänyt heinäkuista loma-aikaa lasteni kanssa ja muistellut myös menneitä. Lähinnä pikkulapsiaikaa ja avioliiton aikaisia yhteisiä retkiä jotka ovat lapsille mieleen jääneet. Erilaisia lomareissuja on siis tehty.

Olemme jutelleet yömyöhään, nauraneet, muistelleet ja väitelleet paikoista missä olemme liikkuneet vuosien varrella. Ja ei, en halua palata vanhaan, minulla on kuitenkin lupa muistella menneitä.

Varhaisteini 16v

Olen eronnut yli vuosikymmen sitten, se ei kuitenkaan poista elettyä elämää, eikä tarvitsekaan. Lapsilla on myös oikeus muistoihinsa, ja niistä on kyettävä puhumaan. Se ei kaikissa elämän vaiheissa ole kaikille mahdollista. Aika on kuitenkin ystävä, ei vihollinen.

Jos elät nyt eron hetkiä, olet kenties kipujesi keskellä. Ja jos taas olet toipunut erosta, tiedät ehkä mistä puhun. Jokainen kun taaplaa tavallaan. Jos taas olet onnellisesti liitossa/suhteessa, tämä ei kosketa sinua laisinkaan, mutta voit ehkä ymmärtää paremmin heitä jotka kipujensa keskellä taapertavat. Tai jos olet palannut yhteen puolisosi kanssa tiedät ehkä kannattaako edes erota. Yhteinen elämä kun voi olla sittenkin yhdessä parempaa. Sanotaanhan sitä niinkin, ettei vaihtamalla parane.


Kultainen nuoruus

Esikoinen on aina tykännyt kasarimusiikista, keskimmäinen pojistani 40-luvun hengestä ja sotahistoriasta. Kuopus elää nykypäivää ja pohtii tulevaisuutta. Vanhin pojistani on kiinnostunut vasta viime aikoina tietämään, mitä 80-luvulla oikeasti tapahtui.

Teini-ikäisenä nuorena

Elin murkkuikää ja teinivuosia 80-luvulla, ja rakastan monargiaa, kuninkaallisia ja niiden historiaa, verisiä kansannousuja ja vallankumouksia, Marie Antoinettea, ja noitavainoja, 20-luvun muotia ja hiustyylejä, 50-luvun musiikkia. Klassikkoelokuvat ja Marilyn, Elvis, yms. Olenko elänyt ennenkin, vai ihastunut vain historiaan. Kuka tietää. Tykkään silti.

Tietenkään en tykkää, että näin on ollut, vaan pidän historian havinasta, kapinahengestä, ja siitä, kuinka väärin maailma makaa yhä uudestaan ja uudestaan. Mikään ei muutu, vaikka kuitenkin muuttuu kaiken aikaa.

Maailma on mielenkiintoinen paikka elää, jos sen oikein oivaltaa. Kun eilen sattumalta törmäsin odottamattomassa paikassa vanhaan tuttuun, niin sain jälleen todeta miten yhteenkieutoutunutta voi kohtalon lankavyyhti olla. Sattuman varassa tai ennalta määrättyä, kuka sen tietää. Nostalgiaa jo huomenna.

Kun erehdyin naimisiin



Kultaako aika muistot

Onko nostalgia siis pahasta. Ei, ja kyllä. Ei ole pahaksi muistella menneitä, jos niistä kuitenkin pystyy palautumaan tähän päivään, ja olemaan muistojen kanssa myös realisti.

Kun perhe kasvaa
Tässä postauksessa laitan otteen päiväkirjastani. Nostalgiaa tai ei, niin aina kaikki ei ole kultaa muistoissakaan.

Elämä on liikkeessä aina
Tuomakselle vastaisin, että ei, en kaipaa C-kasetteja, sen enempää kuin videoitakaan, vaikka toisinaan koenkin, että sosiaalinen media, ja ylipäätäänkin media näkyy, kuuluu ja provosoi vähän liikaakin tätä päivää. Spotify on kuitenkin nasta keksintö.

Pornosta tykkään ihan samalla tavalla kuin seksistäkin mielellään livenä, ja erotiikkkamessutkin on kiva juttu. Antaa enemmän kuin pelkkä nettiseksi ja printtilehti, jos niinkuin vastapuolikin osaa jumpan juonen eikä pelehdi enemmän tottumuksen voimasta ja selaile puhelinta mieluummin. Ja Netflix on todellakin in, vaikka joskus hairahdankin Uuno Turhapuroja katsomaan.

On kuitenkin tosiasia, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa siihen ketä haluaa seurata, ja miten paljon median ja sosiaalisen median antaa vaikuttaa itseensä.

Itsesensuuria en suosi, sananvapauden puolesta taistelen, suutani ei tukita, eikä pelolla hallita enää. Olen ennen kaikkea sielultani toimittaja, vaikka teen paljon muutakin. Sitä mitä haluan, ja silloin kun haluan. Vapaata kahlita ei voi. Kunnioitan silti ammattinsa ja elämänsä osaavia, noudatan tiettyä hierargiaa ja edelleen kyseenalaistan paljon.


Historia on tallentunut nauhalle ja kuviin
Nostalgiassa on elämänmakuinen historia

Nostalgia olkoon historiassa, ja muistoissa mennyt elää hyvässä ja pahassa, on ihmiset niissä muistoissa sitten eläviä tai kuolleita. Minulle isovanhempani edustivat vanhempia joilta sain elämän peruspilarit. Äitini on antanut osansa, oikeaa isääni en koskaan tuntenut, mutta tongin hänen elämänsä niin hyvin, että tiedän olevani verta ja lihaa sekä osa hänen mielenmaisemaansa. Hyvässä ja pahassa.

Naamion takaa

Nostalgian kääntöpuoli on olla kylmä kaikelle. Pyyhkiä pöytä tyhjäksi ja kuvitella unohtavansa mennyt. Väärin. Eletty elämä on silti ollut olemassa. Pakeneminen ei auta.


Ketä pakenet, itseäsi vai menneisyyttäsi

Omalla kohdalla olen kokenut maton alle lakaisun pahimpana, kuin tapahtunutta tai ihmistä ei olisi koskaan ollutkaan. Itsepetos on pahinta hallaa mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kipeät asiat kun on hyvä kuitenkin kohdata. Jos niin ei tee saattaa sairastua henkisen painolastin alla fyysisesti. Mieli ja keho kun toimivat yhdessä. Usko tai älä.

Muutto Helsinkiin antoi omaa tilaa

Kun expuolisoni aikoinaan jätti kertomatta. että hänen äitinsä oli kuollut vuosia sitten, niin shokki oli melkoinen kun suhteen edetessä sain sen lopulta tietää. Silloin laitoin silloisen tulevan mieheni itkemään ensimmäisen kerran. Hautajaisvideo katsottiin, myös muutama elossa oleva pätkä, ja minulle myös kerrottiin kuinka perheen äiti oli kuollut. Tein selväksi, että kuollut ei katoa sydämestä ja hänestä voi puhua.


Avoimuus ei ole synneistä suurin
Kun menetin vauvan vuosia myöhemmin, toistui tarina, sain tietää myös edesmeneen anoppini kokeneen saman. Silloin kirosin toisen kerran. Tällä kertaa apelleni.

Myöhemmin olen ymmärtänyt miten kivuliaita nämä exän perheessä koetut asiat ovat olleet. Tulin kuitenkin itse toisista piireistä. Minun suvussani kuolleistakin puhutaan, niin lapsista kuin vanhemmistakin. He elävät kuolleinakin, mutta eivät jää leijumaan ikuisiksi ajoiksi muistoihin.

Muutos vaatii omaa tahtoa

Kipu sisällä ei katoa, jos ei aiheesta avaudu. Vertaistuki, luotettu ystävä tai terapia ovat keinoja puhua luottamuksella.


Siperia opettaa 

Olenko jyrkkä. Ehkä. Mutta kuljinkin kivuliaan polun ensin itse, jotta voin sanoa asiat ääneen. Tiedän mistä puhun, silti tämä on vain minun totuuteni, ei välttämättä sinun.

Olimme lasten isän kanssa lopunkaiken yhdessä eroineen ja yhteenpaluineen yhteensä 19 vuotta. Kävimme historiaamme läpi ammattiauttajan avulla, osittain se auttoi. Kului kuitenkin vuosia, ennen kuin pääsimme erosta yli, kumpikin tahoillamme. Tunteita kun ei voi iän kaiken paeta, kuten ei vastuutakaan.

Oman elämäni Ninja

Pätkä päiväkirjaa 2010, vuosi ennen lopullista eroa:


"Faktaa on se, että nyt väsyttää. Huomenna olisi urheilullinen päivä aquazumban merkeissä pitkästä aikaa. Mies vie lapset elokuviin. Olisi taisteltava kissan kanssa jo aamusta lääkkeiden antamisrituaali, joka saa pinnani äärilaidalle, en ole tiennytkään kollin osaavan sylkeä niin taitavasti, kuin mitä on minulle näyttänyt. Syväkurkkusylki pitkällä kaarella vei tänä aamuna voiton ja oli päätyä pentukissan kitaan. Enää harmaita hiuksia ei tuota lapset, vaan kissa. Onneksi rakennekynsistä on hyötyä ja lääkkeen saa aika pitkälle nieluun. Tosin vanhin pojista totesi, ettei tukehtumalla kuollut kissa kovin helposti paranisi. Onneksi kissalla on yhdeksän henkeä. Minulle riittää tämä yksi. Ja se on myös faktaa.


Lasten kanssa Levillä 2009 viisistään
Elämästä ei puutu draamaakaan. Kilahdus keittiöstä kertoo, että jotakin poksahti rikki. Siipan äkäinen karjahdus vahvistaa tunteen, että pian vuodatetaan kyyneleitä. Jääkaapin oven vieressä valuva punainen tahna, saa esikoisen parahtamaan onko kyseessä veri. Hänen fobiansa on vahva. Chilipullon sisältö lasinsirpaleineen on haastavaa puhdistettavaa, sormiaan saa varoa.
Mies ärhentelee tänään ostetun kastikkeen hävikkiä ja kuopuksen suu alkaa väpättää. Lohduttelen poikaa, kehotan esikoista hakemaan imurin ja kumarrun siivoamaan sotkua. Kollimme haluaa osingoille ja miehen pinna katkeaa lopullisesti. Kissa tulee pian liian kalliiksi pitää. Lasinsirut kuitenkin katoavat imuriin, eikä kukaan ainakaan vielä loukannut itseään. Nauran sisäänpäin, ulospäin en arvaa. Mies ei kestä tilannekomiikkaa ja minusta tämä oli sitä parhaimmillaan. Ehkä komedia ja draama ovat liikaa samana iltana. Tai huumorintajuni on kieroutunut.

Levillä kohtasimme valkoisen poron ja löysimme harvinaisen pikarijäkälän
Saa nähdä rauhoitummeko pian katselemaan elokuvaa vai olisiko sitten parempi katsoa vain unia, niissäkin on välillä seikkailua ja kauhua tarpeeksi. Minun unessani murhat toistuvat tasaisin väliajoin, tosin herkkiä hetkiäkin vietetään. Joskus on helpotus herätä, toisinaan olisi parempi jäädä unen maisemaan. Kirjoittajan taivas on rikas mielikuvitus, mutta kun fakta ja fiktio eivät kohtaa todellisuudessa, tulee mielikuvituksesta myös Helvetti."

Mamma puhuu, ja lapset kyseenalaistavat. Fine!



Edit: Täydennetty lauseita, korjattu kielioppivirheitä.

















tiistai 16. heinäkuuta 2019

Herttoniemi kätkee helmoihinsa aarteen

Herttoniemen kartano on avoinna sunnuntaisin 12-14
Blogipostaukseni jatkuvat, koska löysin aarteen, joka on pakko jakaa juuri sinulle. Eihän sitä koskaan tiedä, jos satutkin etsimään sopivaa kohdetta vierailla kesälomalla pääkaupunkiseudulla. Ruoka ja tarinat tukevat tätäkin ehdotusta. Kaikki samassa paketissa.

Tulevan syksyn työharjoittelupaikkani valtaisa miljöö tarjosi lumouksellisen kokemuksen, jossa koin astuneeni aikakoneeseen ja palanneeni syvälle historiaan. Siihen aikaan, jolloin kukaan meistä ei tällä maankamaralla vielä taapertanut, ei edes lähi esi-isiemme silmäkulmassa pilkkeenä.


Astuin elokuvaan

Jos olet koskaan katsonut kotimaisia klassikkoelokuvia, siis niitä sellaisia mustavalkoisia ja vanhanaikaisia, niin saatat muistaa elokuvan Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Sen, jossa Leif Wager sulkee Regina Linnanheimon syliinsä ja laulaa "Romanssin". Silloin ehkä tiedät myös ne romanttiset puitteet missä elokuva tehtiin.

Etkö?

No, en minäkään tiennyt. Ainakaan en ymmärtänyt, että niinkin lähellä kuin Herttoniemen metroasema voi olla jotakin niin historiallista. Keskellä kaupunkia on kokonainen maaseutu, kartano ja mökkimiljöö navettoineen ja aittoineen, jopa maalaisromanttisine tuoksuineen. Ja vinttikaivo kuin odottamassa veden ottajaa. Kartanon pääovilta aukeaa lähes luonnottoman pitkä puisto käytävineen, viheralueineen, koristeistutuksineen ja jättiläispuineen. Askel menneisyyteen jälleen.



Tuulimylly sen tiesi

Ja se tuulimylly heinäseipään kera tuli tietenkin aivan ensimmäisenä vastaan. Olin myytyä naista. Puistoa käyskennellessäni saatoin miltei nähdä Katariinan astelevan kreivinsä vierellä, istuutuvan puistonpenkille ja vaipuvan intohimoiseen syleilyyn rakastettunsa käsivarsille. Oijavoih, mikä tunteenpalo.

Puisto tuntui jatkuvan loputtomiin. Aivan perille en ehtinyt, koska sovitun tapaamisen ajankohta koitti, joten en ole varma avautuuko meri heti puiston jälkeen. Jos aukeaa, on se kruunu maisemallisuudelle.

Herttoniemen kartano on peräisin 1700-luvulta, ja toimii nykyisin museona, johon on mahdollisuus saada opastettu kierros. Harmillista vain, että aika on rajoitettu vain sunnuntaihin klo.12-14. https://hertonasgard.fi/suomi/kotisivu/


Aitauksen takana kokonainen elokuvakylä

Ravintola Wanha Mylly 


Ravintola Wanha Mylly palvelee näin kesäisin pääosin terassilla ja "siivessä", jonne mahtuu kaikkiaan noin 200 henkilöä ruokailemaan. Talvisin ravintola hiljenee ja sisällä tilaa on noin 80 henkilölle. Kaksi erillistä kabinettia sallii oman rauhan juhlavieraille.

Historialliset puitteet juhlaväelle
"Olisitpa ollut täällä toukokuussa syreenien kukinnan aikaan, kun tuoksu oli huumaava ja kukkaloisto parhaimmillaan", sanoo Ravintolapäällikkö Heli Jääskeläinen, kun ihastelen miljöötä jonka keskellä istumme. Jääskeläinen kertoo olevansa vannoutunut kotimaisten klassikkoelokuvien ystävä ja sanoo nauttivansa työympäristöstään.

En ihmettele yhtään. Minäkin nauttisin, ja imisin lisää energiaa joka päivä työmatkoillani puistossa.

Tarjoilijat ympärillämme vaikuttavat olevan samaa mieltä. Seuraan heitä sivusilmällä. Toinen tarjoilijoista vetää lastalla pöytää, kun toinen pyyhkii pöydän puhtaaksi. Terassin toinen osa on sateelle vapaa, joten välillä on kuivattava se, mitä kesä ei yksin kykene. Yhteistyö on mutkatonta.

Toinen tarjoilijoista naurahtaa, kun toinen korottaa leikkisästi ääntään kysyen "Mitääh". Ohitse kulkee meteliä pitävä pikkuhärpäke, olisiko ollut ruohonleikkuri vai traktorintekele. Yhtä kaikki, homma toimii ja "ain laulain työtäs tee", näyttää toimivan täälläkin.

Puisto aukeaa useaan suuntaan
Tervetuloa taloon

Siirrymme terassilta
 sisätiloihin, kohti keittiötä, Herttoniemen kartanon vieressä oleville Pehtoorin tiluksille ja tupaan, joka nykyaikana toimii ruoka- ja seurusteluravintolana.

Wanha Mylly ei ole pelkästään A`´la Carte ravintola, vaan myös erilaisia yksityistilaisuuksia voi ravintolassa viettää syntymäjuhlista- muistotilaisuuksiin. Keittiömestari Harri ilmoittaakin että täytekakkuja heillä pääsee kyllä tekemään. Lupaan tehdä voitavani. Onhan se jo tuttua Musiikkitalosta.

Ravintola Wanhan Myllyn terassi 

Tunnustelen ilmapiiriä. Ystävällinen henkilökunta on tarjonnut minulle kahvit ja kuplavedet, ja tervehtii käsipäivää. Jokaisella vaikuttaa olevan hymy herkässä, ja rauhallinen työote. Ehkä satuin paikalle hyvään aikaan.

Sekä ravintolapäällikkö, että keittiömestari ovat kiinnostuneet kuulemaan pätkän historiaani, ja parissa minuutissa hissipuheeni on kuultu. Molemmat toivottavat minut tervetulleeksi keittiöön elokuussa. Olen täpinöissäni. Ytimessä, jälleen kerran. Tästä ei voi seurata muuta kuin hyvää.

Tänään oli tarjolla

Heräsi paljon kysymyksiä

Ennen poistumistani ravntolasta minulle esitellään vielä lisää taloa, ja kerrotaan hieman käytännöistä ja kattauksista. Pohdin mittasuhteita ja silmäilen keittiötä. Kellarikylmiö pohdituttaa. Mitenkähän moderni tai historiallinen se mahtaa olla. Tiedostan olevani uuden äärellä monin eri tavoin, ja pohdin millaista oikea työskentely tulee olemaan. Mielenkiintoista, aivan varmasti. Ja hauskaa. Tai sitten ei. Ei voi tietää. Olen silti utelias kaiken kokemaan ja näkemään.

Varoitan jo edeltä tulevia esimiehiäni, että tulen olemaan kovin tiedonjanoinen ja utelias kaikkea kohtaan mitä ammatillisesti vaaditaan. Lupaan myös joustaa, olla lojaali ja venyä tarvittaessa pitkällekin. Olla silti vain opiskelija. Motivoitunut sellainen.

Ravintolapäällikkö rauhoittelee, että työajat ovat inhimillisiä. Tietenkin, mutta olemme keittiömestarin kanssa yhtä mieltä siitä, että ainahan ne tilanteet muuttuvat. Se on pienestä kiinni, kun pakka menee uusiksi, ellei sitten koko soppa. Kun Ravintolapäällikkö vihjaa, että aiheesta voi tehdä blogin, tartun täkyyn. Tietenkin.

Iäkkäitä ovat puutkin




maanantai 15. heinäkuuta 2019

Seurasaari: villi luonto ja historia

Maalaisromantiikkaa
Tämä kesäloma vie minut historian äärelle ja lähelle luontoa. Vaikka hiljenenkin somekanavilla pääasiallisesti loman ajaksi laitan kuitenkin pätkän kokemaani tähän blogipostaukseen. Kuinka Seurasaari kokemaani liittyy, niin se selviää kun luet lisää.


Kesävieras lapsuudesta

Sain kesävieraaksi lapsuudenystäväni Pieksämäeltä, sieltä läheltä mistä itse olen lähtöisin. Maalta, savon perukoilta. Sieltä missä maisema nykyisin metsittyy, ja kaupungit ovat hiljaisia. Sieltä mistä minä lähdin jo murrosikäisenä Helsinkiin, ja rakastuin kaupunkiin täysin. My Helsinki on myös Seurasaari.

Kesälomani läheni puoltaväliä ja olimme sopineet kaverin vierailusta jo kesän alussa.  Poikien lähtiessä isälleen loman viettoon valmistauduin ottamaan ystäväni vastaan.

Meidän historiamme on pitkä, koska tunnemme toisemme vuosikymmenten takaa. Olemme erilaisia, ja silti meissä on jotakin samaa. Pitkässä ystävyyssuhteessa on se hyvää, että se kestää tyynet ja myrskyt, muuttaa välillä muotoaan, ja silti säilyy.

Avara, tilaa antava luonto lähellä ydinkeskustaa

Maalaisserkku ja kaupunkilaishiiri

Koska ystäväni nyt kerrankin oli Helsingin humussa, niin päätimme poiketa nähtävyyksiä katselemassa. Alkuun shoppailimme ja kuljeskelimme lähiöiden tienoilla, kuvasimme auringonlaskua ja sometimme kavereille katsottaviksi. Syötiin hyvin ja hieman juotiinkin. Hengailtiin kaupungin kaduilla, diivailtiin ja kikateltiin.

Pohdimme myös Lammassaareen tai Seurasaareen menoa. Mihin aika vain riittäisi. Ystäväni esitti toiveensa käydä Seurasaaressa. Niinpä bussi 24 vei meidät keskustan ytimestä Meilahden ääripäähän ja keskelle villinä kasvavaa luonnossuojelualuetta ja museohistoriaa.

Meren ylittävä silta Seurasaareen vain jalankulkijoille

Historia ui suoraan syliin

Kansanpuistona tunnettu Seurasaari kerää kävijöitä joka kesä bussilasteittain. Jo heti meren ylittävä silta saa matkailijan kohottamaan kameran linssin kohti kuvattavaa näköalaa. Meri on käsinkosketeltavan lähellä, ja pullaposkihanhien lisäksi sorsia, ja jopa joutsenenkin saattoi rantatörmäältä huomata. Oravia emme tällä kertaa nähneet, mutta yhden sellaisen hautakummun kyllä. Surulliseksi teki se, että vanha orava oli ihmisen toimesta kivitetty kuoliaaksi. Julma on maailma Seurasaarenkin eläimille nykyään.

Utelias valkoposkihanhi halusi samaan kuvaan
Luonto oli näin heinäkuussa parhaimmillaan, ja näytti koko kirjon kukkaloistoa ja muuta kasvillisuutta. Bongasin yhden jos toisenkin lapsuudesta tutun heinän metsän siimeksessä kiertäessämme. Allergikkona tosin totesin, että nenäsuihke olisi ollut tarpeen olla mukana. Ahomansikat jäivät kypsymään lisää, kun jatkoimme matkaa.

Omassa varhaislapsuudessani metsämansikoita poimittiin heinän varteen jonoksi ja syötiin sitten kaikki kerralla, tai joku säästeliäs ehkä yksitellen.

Ahomansikat olivat lapsuuden herkku

"Kulkurin valssin" keskellä


Historialliset vanhat aitat, tuulimyllyt, pappilat, riihet ja torpat oli infotaulujen mukaan tuotu aidoilta asuinsijoiltaan eri puolilta suomea. Ei siis ihme, että tuntui kuin olisin palannut lapsuuteni maisemiin ja astunut sisään kotimaisten klassikkoelokuvien maalaisromantiikkaan. Oli heinäseipäitä, maakellareita ja merenrannassa kasvavia jättiläiskaisloja, sekä suuria kirkkoveneitä. Heinätuvissa asuttiin heinänteon aikaan.

Omasta lapsuudesta muistan polkeneeni heinäkasaa kilvan toisten nuorten kanssa. Hyppineeni ladossa, pyörtyneeni kerran lähes niittokoneen terän päälle, ja etsineeni vastasyntyneitä kissanpentuja ladon perukoilta. Ja muistan vieneeni kotikaljaa pellolla olleille, laittaneeni heinäseipäisiin tappeja reikiin, heinähangollisten nostojen väliin. Ja juossut sitten uimaan iho kirvellen heinien jäljiltä.

Nili kannon nokassa


Nostalgiaa ja ohrarieskaa

Tiedätkö mikä on Nili? En minäkään tiennyt, nyt kuitenkin voin sen sinulle kertoa. Näytti aivan isokokoiselta lintulaudalta talitinteille. Ei kuitenkaan ollut. Vaan vanha aitta korkealla "kannon nokassa", jonne ahmat ja karhut eivät päässeet ruokia syömään. Loogista, nyt kun sen tietää.

Löysimme Pieksämäen maalaiskunnasta peräisin olevan talon, ja saimme tietää perinnerieskan syntyhistorian. Ohrarieskaa ovat minunkin mummoni ja äitini valmistaneet. Ja on minullakin siihen ohje.

Tuntui hauskalta löytää tavallaan omat juurensa paikallisesta Kansanpuistosta alkuperäiskuosissaan. Sillä juuri tuo alkuperäinen tunnelma tuo sen nostalgisen olemisen niin lähelle.


Ohrarieskan historia

Hiljennyimme meren äärelle

Luonnon helmaan eksyessä on hyvä laittaa välillä kamera kiinni, istua meren äärelle, kalliolle tai vaikka sammalmättäälle ja antaa ajatusten olla. Keskittyä hengittämiseen ja antaa tunteiden valua ulos. Toiset kutsuvat sitä meditaatioksi, minulle se on tapa päästää irti. Joskus surusta, joskus ajatuksista, joskus vihasta, joskus stressistä. Milloin mistäkin.

Akkujen lataus meren äärellä tai luonnon keskellä on äärimmäisen tärkeää. Energiaa virtaa joka henkäyksellä sisään, ja se on voimavara syksyn tuimissa tuulissa ja talven pakkasissa, pimeän aikaan varsinkin. Kaamosmasennus on monelle arkipäivää, ja kun valo ei riitä, voi luonto olla se, joka auttaa.

Mekin pysähdyimme kuvaamisen ohessa myös nauttimaan luonnosta. Kiire kun ei näin lomallakaan ole minnekään. Eikä tarvinnut edes ajatella mitään. Olla vain.

Jättiläiskaislat

Maalaisromanttiset tuulimyllyt

Tapasimme myös herra Harakan ja hänen Mamsellinsa. Tuulimyllyjen klassikot, joiden jykevät olemukset seisoivat ylväinä kallioillaan. Mamselli lienee ollut aiemmin hieman siipirikko, koska oli saanut uudet siivet, ja seisoi nyt hieman syrjässä kainosti helmojaan pidellen. Herra Harakka taas oli pitänyt vankan kuosinsa, ja vaikutti nauttivan olemisestaan kaiken keskipisteenä puistotiellä kulkijoille. Useammalla taholla kamera kävi. Niin meilläkin.

Tuulimyllyjä on alunperin käytetty viljan jauhamiseen sekä vedennostoon. Nykyisin perinteisistä tuulimyllyistä on kehitetty tuulivoimaloita. Voit lukea halutessasi tuulimyllyjen ja tuulivoiman historiasta täältä: https://www.tuulivoimayhdistys.fi/tietoa-tuulivoimasta/tietoa-tuulivoimasta/miksi-tuulivoimaa/tuulivoiman-historiaa


Harakkamylly
Mamsellimylly



Turha potkia tutkainta vastaan

Virtasalmi, se paikka jossa lapsuuteni vietin, on yksi vanhoista tuulimyllypitäjistä. Valitettavasti tuulimyllyt ovat katoava kansanperinne, kuten maitolaituritkin. Minun lapsuuteeni ne kuitenkin liittyvät. Molemmat. Maitolaiturilla treffattiin kylän kakarat ja odotettiin kauppa-autoa. Lähimyllyssä jauhatettiin jyvät jauhoiksi, ja minä katselin tapahtumaa silmät soikeina. Jauhosiiloon ei saanut mennä, varoitettiin. Reunoilta kurkin kuitenkin. Ja mylly pyöri. Jossain solisi vesi. 

Nykysin tuo pieni mylly on  muuttunut ja "hieman" kasvanut. Lue täältä lisää:https://www.virtasalmenviljatuote.fi/

Onko siis ihme, että rakastan noita uljaita tuulella kulkijoita. Tuulimyllyjä, joiden luotettavuus on juuri jauhoissa, vedessä ja nykyisin myös sähkössä. Tuulimylly edustaa minulle turvallisuutta, on näyttävä, hillitty ja antaa tilaa hengittää.

 Muistan nuoruudessani erään papin sanoneen, että tuulimyllyjä vastaan on turha potkia. Mietin silloin mitä mahtoi tarkoittaa. Nyt olen sitä mieltä, että ehkä sitten niin. Sillä omassa elämässä tuulella kulkiessani olen huomannut, että vaikka suunnittelin toisin, vie elämä kuitenkin välillä toisaalle. Päämäärä voi olla sama, mutta suunta muuttuu välillä. 

Väriä historiassa

Kaikellako tarkoitus

Jäin pohtimaan, että avioeroon asti taisin kulkea myötätuulella, vaikka hanttiin pistinkin aina välillä. Uskoin kaiken tarkoitukseen. Kunnes kyseenalaistin, ja aloin muuttaa suuntaa. Potkin siis omia tuulimyllyjäni vastaan, lähinnä hajosivat henkiset varpaat, ja lopulta siivetkin, kappaleiksi. Oli parempi antaa olla ja antaa tuulen näyttää suunta.

Olisinko koskaan päätymässä kokiksi, jos olisin jäänyt entiseen. Epäilen. Itsetuntoni oli ruoskittu irti selkänahasta. Uskoin itsekin olevani täysi nolla. Eli koen kyllä tuulimyllyjä vastaan potkimisen olleen itselleni hyväksi. 

Ennen vanhaan keittiössä

Tulevaisuuden tuulimylly

Menen pian haastatteluun syksyn työharjoittelua koskien. Tarkoituksena päästä valmistamaan annoksia ja A`la Carte ruokia. Olen toiveikas. Harjoittelupaikan kartanon lähellä näet seisoo vahva ja vankka tuulimylly. Ja tuon maalaisidyllin keskellä komeilee Pehtoorin tilukset. 

Ravintolan alueella on aikoinaan kuvattu  myös vanha kotimainen klassikkoelokuva: "Romanssi", jossa Leif Wager Regina Linnanheimoa pidellessään lauloi: "sua vain yli kaiken ma rakastan". 

Onko kaikella siis tarkoituksensa, tulenko valituksi vai en. Jos en, niin uusia junia tulee aina, on vain valittava yksi johon jälleen nousee. Ja jos tulen valituksi, niin tuulimylly sen kertoi. Tulevaisuuden, historian keskellä.





Marilyn Monroen sanoin:"Jos et kestä minua pahimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani".











lauantai 6. heinäkuuta 2019

Oranssi energia vie luovuuden lähteille


Alkupalat
Kesäloma on alkanut  kohdallani viikko sitten, ja vielä olen ollut hiukan koulumaailman kirjallisissa töissä kiinni. Kun vihdoinkin sain näyttöraportit valmiiksi ja lähetettyä asianomaisille, saatoin huokaista pitkään ja hartaasti. Olen nyt puhaltanut viimeisenkin henkäyksen kevään ja alkukesän jännän äärellä olemisen ulos.

Uuden äärellä oleminen vie paljon energiaa, jos sitten myös tuokin sitä. Minulle työ on myönteistä energiaa. Toisin kuin ennen. Silloin saattoi hyvä energia olla raskassoutuista ja takkuilevaa, muuttua kielteiseksi.



                                                                  Uupumus vei voimat

 Olen palannut takaisin värien kyllästämään maailmaan, josta mustavalkoisuus on kaukana. Olen kuin uudestisyntynyt ja oranssin liekehtivä energia valuu jäseniini takaisin. Suurin sähköisin kuplin ja sykäyksin.

Tuo oranssi liekki katosi minulta uupuessani liikuntaan eroprosessin tiimellyksessä, kun aktiivisesti hain pakoreittiä ulos silloisesta elämäntilanteestani. Alkuun liikunta paransi oloani, antoi virtaa ja elämäniloa. Kunnes alkoi pikkuhiljaa maistua tervanjuonnilta. Kolme vuotta liikuin kuin minua olisi itse piru ajanut takaa. Ehkä ajoikin, kuka sen tietää. Lopulta en enää kyennyt jumppasaleihin lähtemään.

Lohivoileipiä

Oranssi nostaa väsymyksestä irti

Kun löysin oranssin liekin vuosia sitten itsestäni, olin hämmentynyt. En tiennyt mitä ajatella. Tuon värin näytti silloin minulle liikunnanohjaajani energisyys. Hänen persoonansa sai 400 ihmistä liikuttamaan itseään useamman vuoden kaupungin saleilla ja leireillä. Olin yksi heistä. Se tyyppi jonka kaksi vasenta jalkaa olivat aina toistensa tiellä. Silti rakastin liikuntaa yli kaiken. Aloin huomata etten ollutkaan aivan niin huono, kun olin kuvitellut. Lopun kaiken liityin esiintymisporukkaan ja esiinnyimme paikallisissa tapahtumissa liikunnan askelin, ja voin kertoa, että kivaa oli. 

Sitten kadotin liekkini, ja luulin vielä viime talvenakin, ettei tuota liekkiä enää takaisin saa. Olin väärässä. Tänään tervehdin tuota liekkiä ja elämänjanoa koko sydämestäni kuin vanhaa tuttua konsanaan. En tiedä mitä tapahtui, energiatasapainoni heitti kuperkeikkaa ja olen siellä missä olla pitääkin. Kun pukeudun jälleen väreihin olen oma itseni, luovuutta ja hulluutta täynnä. Näen mystiikkaa ympärilläni ja tartun hetkeen siekailematta.

Valkosuklaa pannacotta


Hullu vai vielä hullumpi

Kuulostaako hullulta. Antaa kuulostaa. Selkokielellä voin suomentaa sen sinulle. Olen työuupumuksen, liikuntaan uupumisen ja elämään uupumisen jälkeen palannut luolastani ihmisten ilmoille. Ja energia virtaa minusta pulppuillen, ja se näkyy kaikessa mitä ja miten teen. Lähinnä energia näkyy tunteiden pirskahdellessa sisältäni ulos. Kirjoittamisen ja somettamisen lisääntymisenä, tai ruokaa laittaessa, luovuuden kukkiessa. Eli ei ollenkaan pelottava ja kamala juttu.

Koska näen asiat väreissä, koen sisälläni olevan liekin oranssiksi. Oranssi väri tuo voimaa ja hehkuu elämäniloa. Se oli sitä vuonna 2009 kun ensimmäiset oireet uupumuksesta alkoivat näkyä, en vain ymmärtänyt merkkejä. 

Ympyrät sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen

Valinnat ovat vapautta

 Ympyrät sulkeutuvat, menneisyys kohtaa nykyisyyden ja tulevaisuus on vielä auki. 2011 uuvuin liikuntaan, 2014 työhön ja kouluun, elämään itseensä. Ja nyt olen palannut askel askelelta takaisin mustasta liejusta jonne itseni syöksin, kun en kuunnellut kehoani, mieltäni enkä rakastanut itseäni sen enempää kuin muitakaan. Kuvittelin kyllä niin tekeväni. En tehnyt.

Tänään olen viisaampi kuin eilen. Silti teen valintoja joita voisi virheiksi kutsua. En kutsu, sillä uskon kaikella olevan tarkoituksensa ja polkuni saattaa vain tehdä ylimääräisiä mutkia ennen kuin löytää perille. 


Leipä tiellä pitää
                                                          Työelämä avasi silmäni

Oma polkuni mutkistui 2007, kun palasin töihin lastenhoitovapailta ja ymmärsin, että minua kohdeltiin töissä paremmin kuin kotona. Aloin kyseenalaistaa elämääni ja liittoani. Erosta huolimatta palasimme vielä yhteen kahdeksi vuodeksi, vaikka tiesin omalta kohdaltani, että se oli siinä.

 Parisuhdeterapia auttoi ymmärtämään omaa ja toisen historiaa, ei kuitenkaan pelastanut jo kuolemassa olevaa liittoa. Meillä oli erilaiset toiveet tulevaisuudelta ja kasvoimme hyvää vauhtia erillemme. Arvomaailmamme eivät kohdanneet enää samoin kuin aikaisemmin.

Kun aloin tiedostaa itseäni sukelsin syvälle tiedonhankintaan. Tutkin mystisia asioita, huuhaata,  uskontoa, politiikkaa, ihmisiä, eläimiä, käyttätymismalleja ja kirjoitin päiväkirjaa. Analysoin, kirosin ja itkin. Myös oivalsin.


On mistä ammentaa
Itsetuntemuksen voima

 Ja jokaisen ihmisen ja koulutuksen kohdalla opin lisää itsestäni, ihmisyydestä ja maailmasta. Ja löysin yhä enemmän tietoa itsestäni, suvustani, perheestäni, ja aloin ymmärtää kuka oikeasti olen ja mitä oikeasti tahdon. Piti kadottaa itsensä, että löysin tähän päivään, ja jotta minusta tuli se, kuka lopulta olen. 

Minne tämä tieni vie, ei ole minun tiedossani. Voin vain toivoa, ja ehkä aavistella, että uusi matka on vasta alkamassa, ja auringonlaskuun on vielä aikaa.

Sinun voi olla vaikea ymmärtää kaikkea kirjoittamaani. Me ihmiset kun emme aina kulje samalla polulla vaikka kuinka niin luulemme. Älä huolestu, ei tämä ole haudan vakavaa. Ja kyllä, olen ihan tervepäinen vaikka välillä innostunkin runoilemaan tunteideni sanelemana. Luovuus on minun juttuni hyvässä ja pahassa. Tajunnanvirta vie ja oivalluksen aallot opastavat eteenpäin. Jalat ovat silti maassa, vaikka pää pilvissä välillä kulkisinkin.




Marilyn Monroen sanoin:"Jos et kestä minua pahimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani".


Hunajainen kanankoipi

Hunajainen kanankoipi Mausteet ja niiden määrä oman maun mukaan. Makua antavat yrtit, ja hunajan määrälläkin on väliä, sitruuna ...